Wilfrid Stinissen kirjoittaa, että meidän ei tarvitse kouristuksenomaisesti takertua menneisyyteen, ei pitää mitään siitä itsellämme. Me saamme hellittää otteemme siitä, mikä oli, ja avautua nykyhetkelle. Emme menetä mitään. Juuri silloin, kun pitelemme kiinni siitä, mikä on vanhaa, menetämme kaiken, sekä vanhan että uuden.
Kaikki se vanha, joka oli elävää ja jännittävää silloin, kun se oli ajankohtaista, on nyt kuivunutta ja menettänyt joustavuutensa, ja me menetämme sen uuden, joka nyt-hetkellä on meille tarjottuna, jos itsepäisesti etsimme tyydytystä vanhasta. Teemme elämästä hyvin köyhän, kun pureudumme kiinni menneisyyteen.
Tästäpä muistuikin mieleeni, että olen seurannut Luukas Härkönen-nimisen lääkäri-tutkijan merkillisiä tutkimuksia, jotka koskevat Helsingissä 1980-luvulla vaikuttanutta uskonnollista ääriliikettä. Liikkeen nimi oli Ihmisten perilliset. Mahtaako lukijalla olla joitakin omakohtaisia kokemuksia Jumalan pojan vaiheista ja vaikutuksista tuolta ajalta? Lue tutkimusten edistymisestä osoitteessa: http://luukasharkonen.blogspot.com/
Nykyhetkessä eläminen merkitsee, että teemme täsmälleen sitä, mikä meidän tehtävämme on nyt. Vanhoista synneistä ripittäytymisen tai säätiedotuksen laatimisen ei tarvitse ollenkaan estää meitä elämästä nykyhetkessä.
Elämme nykyhetkessä, jos koko sydämestämme ryhdymme hoitamaan sitä tehtävää, joka meillä nyt on, mikä se sitten lieneekin.
Mikä estää sinua, lukijani, elämästä tässä ja nyt?
Tässä ja tällä hetkellä elämistä ei nähdäkseni voida todellisuudessa välttää, sillä menneisyyttä saati sitten tulevaisuutta ei näet ole enää/vielä olemassa. Olisihan perin merkillistä, jos eläisimme jatkuvasti kukin omassa spatiaalisessa viitekehyksessämme täysin tietämättöminä siitä, onko kaikki ympärillämme jo tapahtunut vai tuleva vasta tapahtumaan.
VastaaPoistaJos elämisellä taasen ymmärretään elämänsä suunnittelua ja siihen asennoitumista, on nähdäkseni paradoksaalisen välttämätöntä rakentaa sitä menneisyyden kokemuksien ja tiedon varaan, Stinissen'n sanoin kuivettaa ja jäykistää oma olemassaolomme. Aika ja paikka, kuten Immanuel Kant opettaa, ovat välttämättömiä havainnonmuotoja, joita ilman ei elämästä saati maailman käsittämisestä tule niin yhtikäs mitään.
Tulevaisuuden suunnitteleminen, niin ongelmallinen kuin sanavalinta onkin, on niin ikään nähdäkseni välttämätöntä ihmiselolle. Ilman tavoitteita ihminen on flegmaattinen, ilman suunnanantajaa ihminen on sokea. Ottamatta kantaa tämän nimenomaisen hetken tarkoitukseen, jos sille sellainen oletetaan olevaksi, on mielestäni nykyhetkessä eläminen myös mahdollista vailla erillistä päämäärää. Vaikka tavoitteeni olisikin kenties rikastua ja viettää hyvää elämää, saatan kenties antautua hedonistisille arvoille ja etsiä onneani viinistä. Toisaalta silloinkin noudattaisin antiikin Horatiuksen neuvoa: "Carpe diem."
Nykyhetkestä, ohitse kiitävästä olemassaolon sirpaleesta, onkin jokainen olio osallisena.
Pahoittelen inaktiivisuuttani näinä menneinä päivinä - kiireitteni johdosta olen pyrkinyt täälläkin panostamaan määrän sijasta laatuun.
Haa, tunnet siis jopa Stinissenin tekstejä? Hienoa! Niihin nojaan myös tämänpäiväisessä kirjoitelmassani. Taitaa olla paikallaan tarkentaa, että paastonaikana olisi hyvä mahdollisuus kokeilla totaalista suunnittelemattomuutta tai suunnitelmattomuutta. Eli elää päivän vain ja hetken kerrallaan...
VastaaPoista:-)