18. paastopäivä: KATSO, MITEN PAASTO VAIKUTTAA!

Paasto on monipuolinen ilmiö. Ainakin seuraavat merkitykset ja näkökulmat voi tähän kirjata:

1) Fyysinen merkitys: Puute pakotti entisinä aikoina kohtuullisuuteen. Meillä on mahdollisuus luopua tuhlailevasta elämäntavasta ja löytää yksinkertainen, perustarpeet tyydyttävä elämäntapa.

2) Psykofyysinen merkitys: Paasto harjaannuttaa ihmistä oman elämän hallintaan tahdon lujittamisen ja mielen hiljentämisen avulla. Paasto auttaa myös torjumaan kiireisen elämäntahdin ja elintason tavoittelun luomaa stressaavaa elämäntapaa.

3) Sosiaalinen näkökulma: Opetellaan jakamista ja keskinäistä elämänyhteyttä. Paasto tuo ajatuksiin sellaiset ihmiset, jotka joutuvat olemaan jotakin ilman puutteen eikä paaston vuoksi.

4) Hengellinen näkökulma: Hiljentyminen Jumalan eteen. Rukous ja mietiskely auttavat meitä kuulemaan sisäistä ääntämme ja herkistämään omantuntomme toimintaa.

Olennaista paastossa ei ole se, mille sanomme EI, vaan se, mille sanomme KYLLÄ. Kupletin juoni ei ole se, että harjoitetaan hampaat irvessä jotakin hirveänkauheankamalan ankaraa askeesia tai luovutaan tuosta vain jostakin vanhasta. Ei, vaan paastossa on kyse rohkeudesta kohdata uusi elämisen tapa ja uusia kokemuksia. Tällöin vanha jää taakse sen takia, että se on menettänyt merkityksensä.

Paastossa ei myöskään ole kyse joittenkin annettujen kaavojen noudattamisesta, vaan omien kysymystemme ja ongelmiemme edessä seisomisesta. Paasto merkitsee oven aukaisemista, mahdollisuuden raottamista. Siksi juuri tämä paastonaika voi olla askel muutoksen tiellä kohti toivottua suuntaa.

Jos lukija jo on mukana tässä samassa juonessa tai vielä empii liittymistä joukkoon, niin nyt sopii älähtää: Tue, kannusta, ilmianna itsesi!

Tämä blogi on minulle itselleni se tapa, jolla tehokkaimmin tukin mahdolliset perääntymistieni. Vain eteenpäin mennään. Saa nähdä, milloin olen valmis jättämään ihan kaiken makean pois ruokavaliostani. Mahtaneeko se tapahtua ennen varsinaista piinaviikkoa?

Toivottavasti...

17. paastopäivä: SEIREENIEN HOUKUTUKSIA JA ÖISIÄ HARHOJA

Uudelle lukijalle tiedoksi!

Tähän mennessä on tapahtunut seuraavaa:

Tyttäreni (19 v.) päätti paastota kaikesta makeasta ja houkutteli minuakin liittymään lakkoon. Päätin paastota makeisista. Etenkin suklaa eri muodoissaan ja lakritsi ovat heikkouteni. Ehdotin, että pidetään päiväkirjaa siitä, miten edistymme, johon tyttö, että blogi on nykyaikaa. Neitokaisella on oma bloginsa toisaalla, tämä on tänään 54 täyttävän pappi-isäpapan PaastoBlogiKirja.

Laskeuduin karkkipaastoon oikea-aikaisesti 17 päivää sitten hiukan hupimielellä, mutta päivä päivältä tästä on bloggauksineen tullut aina vain mielenkiintoisempaa ja haastavampaa puuhaa. Halusin nähdä, mitä tulee tilalle, kun jotakin (turhaa?) jättää pois. Ja onhan sitä tullut: Huomaan kääntyneeni sisäänpäin, vaikka olenkin luonteeltani varsin sosiaalinen tapaus. Pohdin paljon asioita, prosessoin, näen unia. Siitä, mitä mielessäni liikkuu, kertoilen näillä riveillä. Ihmissuhteissani tahdon tällä hetkellä olla se kuunteleva osapuoli.

Kiusaukset tulevat yllättävissä muodoissa. Esimerkiksi eilen pappien ja kanttoreitten seminaarissa kiusaus tuli eteeni tyylikkään naispapin muodossa. Hän tarjosi koko porukalle suklaakonvehteja, joissa oli oikein kauniit käärepaperit. Sain oivan torjuntavoiton kieltäytymällä kauniisti ja vetäytymällä varmuuden vuoksi omien työpapereitteni taakse piiloon. Siis aanelosten, ei karkkipapereitten (suom. huom.).

Seuraava kiusaus tuli yöllä. Näin unta, että siivosin kotona keittiön kaappeja. Niistä löytyi kaikenlaista poisheitettävää. Esimerkiksi valtava pussi kierteisiä sipsejä. Tarkempi pussin ulkokohtainen tarkastelu osoitti, että kyse olikin värillisistä makaroneista vuodelta 1986!

Sitten löytyi aivan hirmuisen iso lakritsipiippu, suorastaan jättikokoinen. Hetkeäkään aikailematta tahi ajattelematta söin siitä kiireesti puolet, pää kaapin sisällä piilossa. Vasta puolessa välissä tajusin, mitä olin tekemässä. Minua alkoi kaduttaa tämä äkillinen mielitekoni - ja sitten heräsinkin. Helpotuksen huokaus: se olikin vain pelkkää unta! Mutta silti: tämä oli jo toinen öinen hyökkäys. Lisää tulossa???

Näyttäisi olevan ihan sama, mistä ihminen päättää paastota, Kiusaaja (vai onko se sittenkin oma alitajuntani) käyttää erilaisia jallitustapoja kuin mittatilaustyönä sabotoidakseen ryhtiliikkeeseen lupautuneen paastoajapoloisen! Onko tarkoitus osoittaa, että me ihmiset olemme usein varsin heikkoa tekoa? Henki vahva, liha heikko? Jos ylpeys käy lankeemuksen edellä, niin silloin se ylpeys ja oma korskeus täytyy vissiin lannistaa ennen kuin käy vallan huonosti.

Bloggauksen lisäksi olen käynyt innokkaasti kuntosalilla, että ainakaan lihakset eivät olisi niin heikkoja...Television katselua olen rajoittanut kovasti, sillä leffojen katselu ja syöminen ovat vuosikausia kuuluneet ajatusmaailmassani erottamattomasti yhteen. Näppärästi käy myös lukemisen ja syömisen niputtaminen: Selälleen sohvalle, lehti kouraan ja sohvapöydälle käden ulottuville kasa makkaraleipiä ja maitoa. Ja sitten jälkiruuaksi...

Pitäisiköhän sohvastakin luopua? Entäpä jos juuri SOHVA onkin kaiken pahan alku ja juuri, vihollisen sillanpääasema olohuoneessani? Keinutuolikin voisi olla aika kiva...

Joten: Taistelu jatkuu, lukijani! Olisi mukava, jos silloin tällöin saisi vähän innostusta ja kannustusta tässä välillä kovin yksinäiseltä ja oudolta tuntuvassa odyssealaisessa taistelussa ihania seireenejä vastaan.

16. paastopäivä: PAPIT SAARNAKURSSEILLE!

Sanan kirkko. Jumalan Sana. Sana tuli lihaksi. Sananpalvelija.
Kaikki yksikkomuodossa.
Mutta maailma on sanoja täynnä. Monikossa.
Hassuja. Asiallisia. Teräviä. Hoitavia. Hermostuttavia.
Arvostelevia. Kannustavia. Lipeviäkin.
Ja tietysti suostuttelevia sanoja.

Sanoilla voi peittää todelliset motiivinsa, hämätä. Ja tappaa.
Mutta myös parantaa. "Herra, sano vain sana, niin minä paranen".

On toki helpompi peittää, rajata, sulkea pois
kuin avautua, jakaa, kohdata

MUTTA

kannustava ilmapiiri
ei koskaan kilpaile muussa kuin
toisten kunnioittamisessa.

"Kultaomenoita hopeamaljoissa ovat oikeaan aikaan lausutut sanat." (Snl 15:21).

Pappien ja kanttoreitten yhteisessä seminaarissa harjoittelimme puhumaan toisillemme avoimesti, ns. suoraan. Tutun "konsulentin" lempeitten, hyväksyvien silmien alla, tietty.
Ymmärsimme toki, että se, MITEN jokin asia sanotaan, on vähintäänkin yhtä tärkeää kuin se, MITÄ sanotaan. Minun mielestäni tällainen viestittely ringissä istuvien työtovereitten kansaa tuntui jollakin tavalla puhdistavalta.

Jotakin tällaista tunnustan jo pitkään janonneeni.

Alustavasti tutustuimme viime syksynä tehdyn, kolmea eri messukertaa koskeneen tutkimuksen tuloksiin. Meille papeille selvisi, että saarnamme eivät ole kovinkaan puhuttelevia...

Voi itku! Niin paljon kuin me niihin käytämmekin aikaa. :-(

No, me saarnaajat päätimme, että olemme valmiita ottamaan opiksemme, jos jonkinlaista puhuttelevuuskoulutusta vain jossakin on olemassa. Ja onhan se tasapuolista, että papitkin harjoittelevat jotakin. Harjoittelevathan muusikotkin koko ajan. Minkä alan mestari leivotaan siitä, joka ei mitään treenaa? Kuntosalikin tekisi varmasti monille meistä hyvää, tietää Nimimerkki: Kokemusta on!

Olisi mukava kuulla, millainen saarna tänä päivänä puhuttelee kuulijoita. Kuka osaisi kertoa?

15. paastopäivä:PITÄISIKÖ VAIN ISTUA KÄDET RISTISSÄ JA ODOTTAA?

Mielestäni meidän ei pitäisi hirmuisella puskemisella yrittää rynnistää päin tulevaisuutta.. Kas, tuollahan se jo on tulossa meitä vastaan ihan itsestään. Miksi emme odottaisi kärsivällisesti, kunnes tulevaisuus on kohdallamme, kunnes se, mikä on meille määrätty, annetaan käsiimme? Minusta on surkuhupaisaa, kun kirkkokin laatii kaiken maailman strategioita ja mietintöjä ja ties mitä pohdintoja ja ennusteita. Nyt pitäisi vissiin pähkäillä sitä, miltä kirkko näyttää vuonna 2015. Hups! Minähän olen silloin vielä mukana työelämässä, alle 60-vuotiaskin vielä. Siirrettäisiinkö sitä tähtäintä sittenkin vielä kymmenellä vuodella eteenpäin?

Kaikki mulle heti – tyyppinen asenne kuvannee aikamme henkistä ilmapiiriä melko osuvasti. Näyttäisi siltä kuin odottaminen olisi julistettu pannaan.

Parhaat päältä. Kaverille ei jätetä. Tuttuja sloganeita? Otamme usein sellaista, mikä ei kuulu meille. Otamme vaikka väkivalloin sen, mitä emme ole kypsiä kestämään. Väkisin yritämme avata ovia, jotka on suljettu meidän parhaaksemme. Ne olisi avattu meille aikanaan, kun olisimme tulleet kypsäksi siihen, mutta me emme voineet odottaa!

Tehtäviä ei anneta meille sitä varten, että me saisimme ne ”valmiiksi”, vaan ne kaikki ovat harjoituksia, joiden avulla meidän pitäisi oppia rakastamaan. Meidän pitäisi huomata se tosiasia, että olemassaolossa itsessään on upea asia. Miksi emme voisi iloita ja kiittää toistemme olemassaolosta? Mutta ne ryntäämme vain ohi silmät kiinni ja yritämme saada kaiken valmiiksi.

Miten merkilliset vastakohdat: aika rientää hurjaa vauhtia ja paljastaa sillä tavoin petollisuutensa, kun taas nykyhetki on hiljainen, liikkumaton ja täynnä äärettömyyttä! Mennyt aika ja tulevaisuus ovat hämärän peitossa, mutta nykyhetki - niin kuin Stinisseen asian ilmaisee - kylpee auringonvalossa. Jumala tietää, mitä hän näyttää meille ja mitä hän kätkee meiltä – ja tämän kaiken aikanaan ja oikeassa laajuudessa. Hän tietää, mitä hän meidän elämällämme tarkoittaa, ja hän tulee johtamaan meidät tahtonsa tielle, jos vain vastaamme hänelle myöntävästi joka hetki. Silloin meistä - pikku hiljaa, ajan kanssa - kasvaa, kypsyy ja kehittyy juuri sellaisia, jollaisiksi meidät on tarkoitettu..

Ei elämä ole arvoitus, joka pitäisi ratkaista, vaan elämä on salaisuus, joka vähä vähältä paljastuu. Tai paljastetaan meille. Odottakaahan vain!

:-)

14. paastopäivä: LUOPUISINKO KAIKISTA SUUNNITELMISTANI?

Ihmisen mieli on hyvä renki mutta huono isäntä. Jos sille ei aseta mitään rajoja, se haahuilee mieluusti missä sattuu, kaikkialla menneen ja tulevan välimaastossa. Mieli on hyvä saada ruotuun mieluummin suostuttelemalla kuin pakottamalla. Voisiko jopa sanoa niin, että mieli kannattaa juksata mukaan. Se tykkää, kun on paljon toimintaa.

Kun esimerkiksi suunnittelen jotakin, kiinnitän ko. asiaan koko tarkkaavaisuuteni. Sitten kun homma on hoidettu, saan unohtaa sen kokonaan. Jämäkkä nykyhetkessä eläminen säästää näin minut paljolta tarpeettomalta fundeeraamiselta. Tässä ja nyt eläminen antaa myös kyvyn paremmin erottaa, mikä on tärkeää ja vähemmän tärkeää, mitä pitää suunnitella ja minkä voi vain antaa tapahtua.

Paasto voisi olla oivallista aikaa harjoitella kuuntelemaan asioihin tarttumisen sijasta. Jumala osoittaa meille tien, mutta ei anna meidän nähdä mitään etukäteen. Kaiken, mitä hän ilmaisee, hän ilmaisee nykyhetkessä. Kuinka usein hän onkaan yrittänyt opettaa tätä minulle tekemällä tyhjäksi suunnitelman toisensa jälkeen? Meillä on Jumalan kanssa sellainen työnjako, että Hannu päättää, Jumala sotkee suunnitelmat.

OK, myönnän olevani tavattoman itsepäinen, saatan jatkaa ja jatkaa sellaista puuhaa, jonka fiksumpi oivaltaisi oitis aivan turhaksi.. Ollakseni ihan rehellinen, minun tekisi mieleni luopua kaikista suunnitelmistani ja antautua tyhjin käsin Jumalan haltuun, antaa hänen jatkaa minussa tekemäänsä luomistyötä.. Tuloksena olisi varmasti syvä ja vapauttava helpotuksen huokaus sekä voimakas tunne siitä, että olen menetellyt oikein.

Miten mielelläni tahtoisinkaan oppia olemaan toivomatta mitään muuta kuin sitä, mitä Jumala minulle antaa. Ei kyse ole siitä, että heittäytyisin laakereilleni lepäämään ja sanoisin Jumalalle, että ole hyvä ja hoida hommat, kun minä loikoilen sohvalla ja syljeskelen kattoon. Tarkoitan tätä: Kun olen kypsynyt suorittamaan jonkin tietyn tehtävän, se annetaan minulle edellyttäen, että pysyn avoimena ja osaan kuunnella.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Lähden huomisaamuna yökuntiin Kaisankotiin ( Tutustu: http://www.kaisankoti.fi/). Siinä vasta mukava paikka, jossa olemme olleet monasti niin työporukalla kuin oman perheen ja jopa suvun kanssa. Tällä kertaa on kyseessä pappien ja kirkkomuusikoitten yhteinen seminaari. Kirjoitan huomisen pähkäilyn siis nyt etukäteen. Palaan taas tälle palstaviljelmälleni torstai-iltana 12.3.

13. paastopäivä: MIKÄ ON TÄRKEÄÄ TÄSSÄ JA NYT?

Wilfrid Stinissen kirjoittaa, että meidän ei tarvitse kouristuksenomaisesti takertua menneisyyteen, ei pitää mitään siitä itsellämme. Me saamme hellittää otteemme siitä, mikä oli, ja avautua nykyhetkelle. Emme menetä mitään. Juuri silloin, kun pitelemme kiinni siitä, mikä on vanhaa, menetämme kaiken, sekä vanhan että uuden.

Kaikki se vanha, joka oli elävää ja jännittävää silloin, kun se oli ajankohtaista, on nyt kuivunutta ja menettänyt joustavuutensa, ja me menetämme sen uuden, joka nyt-hetkellä on meille tarjottuna, jos itsepäisesti etsimme tyydytystä vanhasta. Teemme elämästä hyvin köyhän, kun pureudumme kiinni menneisyyteen.

Entä sitten tulevaisuus? Eikä tulevaisuutta pidä suunnitella? Nyt-hetken tehtävä voi olla tulevaisuuden suunnitteleminen. Täsmälleen samalla tavalla kuin historiankirjoittajan tehtävänä voi olla menneisyydestä kirjoittaminen nyt.

Tästäpä muistuikin mieleeni, että olen seurannut Luukas Härkönen-nimisen lääkäri-tutkijan merkillisiä tutkimuksia, jotka koskevat Helsingissä 1980-luvulla vaikuttanutta uskonnollista ääriliikettä. Liikkeen nimi oli Ihmisten perilliset. Mahtaako lukijalla olla joitakin omakohtaisia kokemuksia Jumalan pojan vaiheista ja vaikutuksista tuolta ajalta? Lue tutkimusten edistymisestä osoitteessa: http://luukasharkonen.blogspot.com/

Nykyhetkessä eläminen merkitsee, että teemme täsmälleen sitä, mikä meidän tehtävämme on nyt. Vanhoista synneistä ripittäytymisen tai säätiedotuksen laatimisen ei tarvitse ollenkaan estää meitä elämästä nykyhetkessä.

Elämme nykyhetkessä, jos koko sydämestämme ryhdymme hoitamaan sitä tehtävää, joka meillä nyt on, mikä se sitten lieneekin.

Mikä estää sinua, lukijani, elämästä tässä ja nyt?

12. paastopäivä: NYKYHETKESSÄ ELÄMISESTÄ

Herra, tee minut niin pieneksi, että kukaan ei kompastu minuun matkalla sinun luoksesi. Tee minut myös niin lujaksi, että ylitseni voidaan kävellä, jos joku tarvitsee siltaa matkalla sinun luoksesi. Aamen.

Kosketus todellisuuteen merkitsee, että elämme nykyhetkessä. Emme hyväksy todellisuutta, jos pakenemme nykyhetkeä. Mennyt aika ja tulevaisuus eivät ole täysin todellisia. Jumala itse on todellinen ja sen vuoksi hän elää ikuisessa nykyhetkessä. Me ihmiset sen sijaan elämme usein samanaikaisesti menneisyydessä ja tulevaisuudessa, mikä luo meihin sisäisen hajoamisen tunteen ja on ehkä pahin syy väsymiseemme. Me emme ole luovuttaneet pois menneisyyttämme, sen syyllisyyttä ja kipeitä haavoja. Emme uskalla jättää edes tulevaisuuttamme Jumalan haltuun. Aivan kuin pelkäisimme Jumalan käyttävän väärin luottamustamme...

Meillä on tapana etsiä Jumalan tahtoa väärästä paikasta, vierestä. Toimimme kuin humalikko, joka etsii kadottamiaan avaimia yöllä katulampun valossa. Eivät ne avaimet siihen olleet kadonneet, mutta siinä hän näki niitä parhaiten etsiä.

Usein me tulemme tilanteisiin vallan väärään aikaan: Aivan liian aikaisin tai ihan liian myöhään, ikinä emme kohtaa nykyhetkeä. Läsnäolon hetki on kuitenkin se ainoa hetki, joka välittää meille Jumalan tahdon.

Niin usein me tahtoisimme syödä jotakin aivan muuta kuin mitä Jumala meille tarjoaa. Elämän leivän asemesta suostumme makeisiin! Ja sitten ihmettelemme, miksi meillä on ruuansulatusongelmia, kun syömme vanhaa ruokaa, tähteitä tai suorastaan jätteitä. Tai sitten ennakoimme tulevaa syömällä puoliraakaa ruokaa, jonka kypsymistä olisi vielä pitänyt odottaa...

Jos ja kun suostumme tai opimme elämään nykyhetkessä, totutamme keuhkomme hengittämään iäisyysilmaa. Olemme juurtuneet iäisyyteen ja tunnemme olevamme turvassa. Jumalan aikahan ei ole – niin kuin ihmisen aika – jakautunut pieniin, toisiaan seuraaviin palasiin. Sitä ei tarvitse tavoitella, sillä kaikki on heti lähellämme. Saamme levätä nykyhetkessä, ja aina meillä kuitenkin on kaikki.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Tämä nykyhetkessä eläminen on niin tärkeä asia, että bloggaajan kannattaa kuljettaa aihetta mukanaan hyvinkin viikon verran...

:-)