15. paastopäivä:PITÄISIKÖ VAIN ISTUA KÄDET RISTISSÄ JA ODOTTAA?

Mielestäni meidän ei pitäisi hirmuisella puskemisella yrittää rynnistää päin tulevaisuutta.. Kas, tuollahan se jo on tulossa meitä vastaan ihan itsestään. Miksi emme odottaisi kärsivällisesti, kunnes tulevaisuus on kohdallamme, kunnes se, mikä on meille määrätty, annetaan käsiimme? Minusta on surkuhupaisaa, kun kirkkokin laatii kaiken maailman strategioita ja mietintöjä ja ties mitä pohdintoja ja ennusteita. Nyt pitäisi vissiin pähkäillä sitä, miltä kirkko näyttää vuonna 2015. Hups! Minähän olen silloin vielä mukana työelämässä, alle 60-vuotiaskin vielä. Siirrettäisiinkö sitä tähtäintä sittenkin vielä kymmenellä vuodella eteenpäin?

Kaikki mulle heti – tyyppinen asenne kuvannee aikamme henkistä ilmapiiriä melko osuvasti. Näyttäisi siltä kuin odottaminen olisi julistettu pannaan.

Parhaat päältä. Kaverille ei jätetä. Tuttuja sloganeita? Otamme usein sellaista, mikä ei kuulu meille. Otamme vaikka väkivalloin sen, mitä emme ole kypsiä kestämään. Väkisin yritämme avata ovia, jotka on suljettu meidän parhaaksemme. Ne olisi avattu meille aikanaan, kun olisimme tulleet kypsäksi siihen, mutta me emme voineet odottaa!

Tehtäviä ei anneta meille sitä varten, että me saisimme ne ”valmiiksi”, vaan ne kaikki ovat harjoituksia, joiden avulla meidän pitäisi oppia rakastamaan. Meidän pitäisi huomata se tosiasia, että olemassaolossa itsessään on upea asia. Miksi emme voisi iloita ja kiittää toistemme olemassaolosta? Mutta ne ryntäämme vain ohi silmät kiinni ja yritämme saada kaiken valmiiksi.

Miten merkilliset vastakohdat: aika rientää hurjaa vauhtia ja paljastaa sillä tavoin petollisuutensa, kun taas nykyhetki on hiljainen, liikkumaton ja täynnä äärettömyyttä! Mennyt aika ja tulevaisuus ovat hämärän peitossa, mutta nykyhetki - niin kuin Stinisseen asian ilmaisee - kylpee auringonvalossa. Jumala tietää, mitä hän näyttää meille ja mitä hän kätkee meiltä – ja tämän kaiken aikanaan ja oikeassa laajuudessa. Hän tietää, mitä hän meidän elämällämme tarkoittaa, ja hän tulee johtamaan meidät tahtonsa tielle, jos vain vastaamme hänelle myöntävästi joka hetki. Silloin meistä - pikku hiljaa, ajan kanssa - kasvaa, kypsyy ja kehittyy juuri sellaisia, jollaisiksi meidät on tarkoitettu..

Ei elämä ole arvoitus, joka pitäisi ratkaista, vaan elämä on salaisuus, joka vähä vähältä paljastuu. Tai paljastetaan meille. Odottakaahan vain!

:-)