Olen aina pitänyt Olli Valtosen tavasta käsitellä teologisia kysymyksiä. Hänen kirjansa ovat kiinnostavia, samoin hänen tekstinsä Askel-lehdessä. Uusin A-juttu on saanut otsikon Pimeyden kiusaus. Referoin tässä joitakin ydinajatuksia lukijalle(kin) pohdiskeltavaksi:
- Elämään kuuluu sekä ilahduttava että kauhea. Mutta me haluaisimme, että meidän elämäämme kuuluisi vain se ilahduttava. Kun elämään kuuluva kauheus saapuu, me lamaannumme. Eihän tässä näin pitänyt käydä. herrajumala, maailmahan on sysipimeä. Siksi maailmamme on täynnä ihmisiä, jotka eivät enää jaksa uskoa hyvyyteen.
- Maailman negatiivisuus, epäoikeudenmukaisuus ja kaikki kauhea on synnyttänyt uuden maailmankatsomuksen: nihilismin maailmankatsomuksen. Siinä hyvyys on kadotettu. Oleminen on tyhjä ja mieletön. Elämän ilahduttavuus ja rakastettavuus on vaakalaudalla.
- Usko hyvyyteen ja rakkauteen tuntuvat huonojen uutisten maailmassa epärehelliseltä. Yhä useampi sanoo, että on vaikea uskoa Jumalan rakkauteen kaiken kaaoksen keskellä.
- Pimeys on salakavalasti voittamassa tilaa valolta. Pimeyden kiusaus kuiskuttaa: Hyvyys on petosta, harhaa.
- Meidän aikamme kuolemansynnit ovat nihilismi (arvojen kieltäminen) ja kyynisyys (välinpitämättömyys ja kylmyys). Me kristityt emme saa antaa periksi sellaiselle, mikä laimentaa, latistaa ja pimittää oikeaa kuvaa Jumalasta. Jos menettää uskonsa hyvyyteen ja rakkauteen, kadottaa samalla elämältään pohjan. Silloin jäljellä on vain ei-minkään kokemus ja kuolema.
- Kumarrammeko me pimeyttä vai valoa, kuolemaa vai elämää? Kaikkien ihmisten elämään kuuluu oma pimeyden hetkensä. Mutta kilvoittelu on sitä, ettei anna sen viedä mukanaan!
- Miksi hyvyyteen ja rakkauteen uskovan pitää aina perustella näkemyksensä, mutta pimeyden vaihtoehdon kannattajan ei?
- Sekä hyvyys että pahuus ovat mysteereitä. Paha on selittämätön. Kärsimys on selittämätön. Ja ne pysyvät salaisuuksina. Mutta jos Jumalan salaisuus katoaa - ihmisen salaisuus häviää samalla.
- Professori Tuomo Mannermaan sanoin: "Uskon harjoittaminen on sitä, että vaikka maailma sataisi perkeleitä - itse ei koskaan luopuisi siitä, että hyvyyttä on!"
::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::
Nyt olen blogannut neljä viikkoa putkeen, kolme vielä jäljellä. Makeispaasto on pitänyt hyvin. Huomenna tulee haastetta lisää, kun KAIKKI makea on tarkoitus jättää pois.
Olen saanut lukijoiltani viestejä, että kommentointi on todellakin tehty ihan hirveänkauheankamalan vaikeaksi. Tarvitaan tunnuksia ja kirjautumisia ja...
Kukahan osaisi neuvoa minua tässä jutussa? Haluaisin ihan oikeasti päästä keskustelemaan näistä asioista toisten kanssa.
Missä olet, Erik? Tule apuun!
lauantai 21. maaliskuuta 2009
perjantai 20. maaliskuuta 2009
24. paastopäivä: JUMALASUHDE LAUTASELLA
Vantaan seurakuntien lehdessä Vantaan Laurissa (nro 8) haastateltiin FT Anne Puurosta, joka on kulttuurintutkija. Ohessa keskeisiä poimintoja Jumalasuhde lautasella-jutusta:
Terveysuskonnosta: Osa terveysuskontoa on laihdutuspuhe, jota varsinkin naistenlehdet harrastavat ja ruokkivat. Normiruumis - siis sellainen, jota jokaisen tulisi tavoitella - on laiha. Jos joku ei sellaista omista eikä edes avoimesti tunnu sellaista tavoittelevan eli ei laihduta tai harrasta aktiivisesti liikuntaa, hän on terveysuskonnon harjoittajien silmissä kuriton. Ylipainon ajatellaan kertovan tahdonvoiman ja itsekurin puutteesta.
Suorittamisesta: Kunnon ihminen on suorittava ja menestyvä. Ja menestys on kytköksissä laihaan ja trimmattuun kauneusihanteeseen. "Löysät pois" kuvaa hyvin sitä, mitä tavoitellaan niin ruumiinkulttuurin kuin työelämän tasolla.
Marttyyriudesta: Keskiajan naismystikoilla ja nykyajan anorektikoilla yhteistä on itsen rankaiseminen. Sen merkitys on kuitenkin ihan erilainen. Mystikot pyrkivät askeesilla yhteyteen Jumalan kanssa. Ruumista halveksimalla saavutettiin siis ihanteena ollut henkinen yhteys. Nykypäivän anorektikoilla on aivan eri ihanteet.
Herkuttelusta: Jos nykyään herkutellaan, se on täytynyt jotenkin ansaita tai se täytyy myöhemmin katuen kuluttaa pois. Keskiajan ihmiselle paastonjälkeinen herkuttelu oli kiitosta: Jumala on ollut hyvä ja antanut runsaasti. Uskoa siis elettiin todeksi myös pitopöydässä.
Lopuksi Puuronen kantaa syystäkin huolta nykysuomalaisten ruokailutottumuksista: Nykyperheen ruokapöydästä tuntuu kadonneen niin kiitollisuus, ruuan arvostus kuin yhteisöllisyyskin.
Viisaita sanoja, vai mitä? Terveysuskonto on mitä totisinta totta tänä päivänä, fanaattisimmassa muodossaan se ilmenee suoranaisena terveysterrorina. Anoreksian ohella bulimia on myös iso ongelma, josta anorektikoita tutkinut Puuronen olisi toki voinut mainita.
Jo lapsena opin, että 11. käsky kuuluu: Älä syö yksin! Tuolloin tarkoitettiin sitä, että jos minulla oli vaikkapa pieni karamelliaski, niin minun piti tarjota siitä myös muille. Vanhempana olen huomannut, miten sosiaalinen tapahtuma yhdessä ruokaileminen todella on. Juuri SYÖMÄÄNHÄN me ystävien kanssa kokoonnumme. Viisautta on afrikkalainen sanaonta, jonka mukaan yksinään syövä ihminen ei saa vatsaansa koskaan täyteen. Eipä tietenkään, kun ei voi syödä itseään paremmassa seurassa!
Niin siunattu asia kuin mikroaaltouuni olikin, niin - ainakin minun mielestäni - se tuhosi lopullisesti käsitteen Perheen yhteinen ruokahetki. On aivan liian helppoa mikrota itselleen oma annos milloin vain. Harvoin kuuluu enää lapsuudestani niin tuttu kutsu:"Syöööömäääään, ruoka on jo pöydässä!"
PS: Samalla sivulla kainalojuttuna oli Kieltoja ja paastoja-otsakkeen alla vertailu kristinuskon, juutalaisuuden, islamin ja hindulaisuuden uskonnollisista ruokailutavoista.
Terveysuskonnosta: Osa terveysuskontoa on laihdutuspuhe, jota varsinkin naistenlehdet harrastavat ja ruokkivat. Normiruumis - siis sellainen, jota jokaisen tulisi tavoitella - on laiha. Jos joku ei sellaista omista eikä edes avoimesti tunnu sellaista tavoittelevan eli ei laihduta tai harrasta aktiivisesti liikuntaa, hän on terveysuskonnon harjoittajien silmissä kuriton. Ylipainon ajatellaan kertovan tahdonvoiman ja itsekurin puutteesta.
Suorittamisesta: Kunnon ihminen on suorittava ja menestyvä. Ja menestys on kytköksissä laihaan ja trimmattuun kauneusihanteeseen. "Löysät pois" kuvaa hyvin sitä, mitä tavoitellaan niin ruumiinkulttuurin kuin työelämän tasolla.
Marttyyriudesta: Keskiajan naismystikoilla ja nykyajan anorektikoilla yhteistä on itsen rankaiseminen. Sen merkitys on kuitenkin ihan erilainen. Mystikot pyrkivät askeesilla yhteyteen Jumalan kanssa. Ruumista halveksimalla saavutettiin siis ihanteena ollut henkinen yhteys. Nykypäivän anorektikoilla on aivan eri ihanteet.
Herkuttelusta: Jos nykyään herkutellaan, se on täytynyt jotenkin ansaita tai se täytyy myöhemmin katuen kuluttaa pois. Keskiajan ihmiselle paastonjälkeinen herkuttelu oli kiitosta: Jumala on ollut hyvä ja antanut runsaasti. Uskoa siis elettiin todeksi myös pitopöydässä.
Lopuksi Puuronen kantaa syystäkin huolta nykysuomalaisten ruokailutottumuksista: Nykyperheen ruokapöydästä tuntuu kadonneen niin kiitollisuus, ruuan arvostus kuin yhteisöllisyyskin.
Viisaita sanoja, vai mitä? Terveysuskonto on mitä totisinta totta tänä päivänä, fanaattisimmassa muodossaan se ilmenee suoranaisena terveysterrorina. Anoreksian ohella bulimia on myös iso ongelma, josta anorektikoita tutkinut Puuronen olisi toki voinut mainita.
Jo lapsena opin, että 11. käsky kuuluu: Älä syö yksin! Tuolloin tarkoitettiin sitä, että jos minulla oli vaikkapa pieni karamelliaski, niin minun piti tarjota siitä myös muille. Vanhempana olen huomannut, miten sosiaalinen tapahtuma yhdessä ruokaileminen todella on. Juuri SYÖMÄÄNHÄN me ystävien kanssa kokoonnumme. Viisautta on afrikkalainen sanaonta, jonka mukaan yksinään syövä ihminen ei saa vatsaansa koskaan täyteen. Eipä tietenkään, kun ei voi syödä itseään paremmassa seurassa!
Niin siunattu asia kuin mikroaaltouuni olikin, niin - ainakin minun mielestäni - se tuhosi lopullisesti käsitteen Perheen yhteinen ruokahetki. On aivan liian helppoa mikrota itselleen oma annos milloin vain. Harvoin kuuluu enää lapsuudestani niin tuttu kutsu:"Syöööömäääään, ruoka on jo pöydässä!"
PS: Samalla sivulla kainalojuttuna oli Kieltoja ja paastoja-otsakkeen alla vertailu kristinuskon, juutalaisuuden, islamin ja hindulaisuuden uskonnollisista ruokailutavoista.
torstai 19. maaliskuuta 2009
23. paastopäivä: MUUTOS ON VÄLTTÄMÄTÖN!
Tänään ilmestyneen Kotimaa-lehden yleisönosastossa Ulf Särs kirjoitti kestävän elämäntavan yhteisöistä. Hän muistutti siitä, mitä milanolainen piispa Ambrosius jo 300-luvulla sanoi: "Maa ei tunne rikkaita, vain köyhiä, joita se ruokkii. Kun annamme köyhälle, emme anna omastamme, vaan annamme hänelle takaisin osan siitä, mitä hänelle kuuluu."
"Alkukirkon askeettien tärkeimpiä tavoitteita oli paeta ympäröivän yhteiskunnan ahneutta. Siksi paasto oli heille tärkeä. Yhteiskuntamme kulutus- ja kasvukulttuuri on niin vahva kollektiivinen synti, että yksityisen ihmisen pitäisi olla melkein pyhimys, jotta pystyisi irtautumaan siitä. Jokainen voi silti ottaa pieniä askeleita, kuten Reilu kauppa, kasvissyönti tai kierrätys."
Lopuksi Särs peräänkuuluttaa seurakuntiin muodostettavia yksinkertaisen, solidaarisen ja ekologisesti kestäviä elämäntavan yhteisöjä. Poliittisen muutoksen aikaansaamiseksi rikkaiden tulisi näyttää esimerkkiä vähentämällä kulutusta.
Kyse ei ole mistään seitsemän viikon pituisesta köyhäilyharjoituksesta, vaan välttämättömästä elämäntapojen muutoksesta. Emme saa kuluttaa yli luonnon kestokyvyn emmekä saa kuluttaa liian suurta osaa ihmiskunnan varoista.
LeipäPappina minua aina vain jaksaa puhutella Jeesuksen opetus yhteisestä leivästä Isä meidän-rukouksessa: Kuvitellaan, että koko maailmalle on annettu yksi ainoa leipä yhteisesti. Silti me rikkaat 1/3 maailman väestöstä syömme leivän, 1/3 saa murut ja 1/3 jää ilman. Suuret kansainvaellukset lienevät vielä edessäpäin, kun osattomat saavat kuulla, että kaikkialla maapallolla ihmiset eivät joudukaan menemään nukkumaan tyhjin vatsoin. He tulevat vaatimaan meiltä: "Antakaa meillekin sitä yhteistä jokapäiväistä leipäämme!"
Eräässä Sacri Ludi-kirkkodraamaryhmän esittämässä näytelmässä on vaikuttava kohtaus, jossa rikkaat yrittävät tehdä jotakin kolmannen maailman köyhien hyväksi. Yksi näyttelijöistä nousee tuolille, laittaa kätensä äänitorveksi suunsa eteen ja huutaa kaukaisuuteen: "Veljet, me AJATTELEMME teitä!"
"Alkukirkon askeettien tärkeimpiä tavoitteita oli paeta ympäröivän yhteiskunnan ahneutta. Siksi paasto oli heille tärkeä. Yhteiskuntamme kulutus- ja kasvukulttuuri on niin vahva kollektiivinen synti, että yksityisen ihmisen pitäisi olla melkein pyhimys, jotta pystyisi irtautumaan siitä. Jokainen voi silti ottaa pieniä askeleita, kuten Reilu kauppa, kasvissyönti tai kierrätys."
Lopuksi Särs peräänkuuluttaa seurakuntiin muodostettavia yksinkertaisen, solidaarisen ja ekologisesti kestäviä elämäntavan yhteisöjä. Poliittisen muutoksen aikaansaamiseksi rikkaiden tulisi näyttää esimerkkiä vähentämällä kulutusta.
Kyse ei ole mistään seitsemän viikon pituisesta köyhäilyharjoituksesta, vaan välttämättömästä elämäntapojen muutoksesta. Emme saa kuluttaa yli luonnon kestokyvyn emmekä saa kuluttaa liian suurta osaa ihmiskunnan varoista.
LeipäPappina minua aina vain jaksaa puhutella Jeesuksen opetus yhteisestä leivästä Isä meidän-rukouksessa: Kuvitellaan, että koko maailmalle on annettu yksi ainoa leipä yhteisesti. Silti me rikkaat 1/3 maailman väestöstä syömme leivän, 1/3 saa murut ja 1/3 jää ilman. Suuret kansainvaellukset lienevät vielä edessäpäin, kun osattomat saavat kuulla, että kaikkialla maapallolla ihmiset eivät joudukaan menemään nukkumaan tyhjin vatsoin. He tulevat vaatimaan meiltä: "Antakaa meillekin sitä yhteistä jokapäiväistä leipäämme!"
Eräässä Sacri Ludi-kirkkodraamaryhmän esittämässä näytelmässä on vaikuttava kohtaus, jossa rikkaat yrittävät tehdä jotakin kolmannen maailman köyhien hyväksi. Yksi näyttelijöistä nousee tuolille, laittaa kätensä äänitorveksi suunsa eteen ja huutaa kaukaisuuteen: "Veljet, me AJATTELEMME teitä!"
keskiviikko 18. maaliskuuta 2009
22. paastopäivä: KAIKKI TAI EI MITÄÄN!
Kuten blogin alussa kerroin, sain käsiini Sakari Lehmuskallion 20 vuotta sitten toimittaman kirjasen Seitsemän vapaata viikkoa. Opuksen alaotsikko kuuluu: Mahdollisuus paastonajaksi.
Tässä ei tarkoiteta seitsemän viikon loma-aikaa, mikä sinänsä olisi ihan mielenkiintoinen kokemus sekin. Saksalaisen esikuvan mukaan kyse on ajatuksesta "Sieben Wochen Ohne". Vaan käännäpä tuo sananmukaisesti suomeksi (7 viikkoa ilman), niin ihmisethän kuvittelisivat, että kyse on vain ja ainoastaan pakkoon perustuvasta selibaattilupauksesta.
Lehmuskallio kertoo itse, että hänen tarkoituksenaan oli v. 1988 hoitaa suuri paasto siten, että hän kulkisi työmatkat auton sijasta julkisilla kulkuvälineillä ja jättäisi karamellien mussutuksen väliin.
Itselläni ei ole autoa, joten julkinen liikenne on ainoa kyseeseen tuleva mahdollisuuteni työmatkailuun. Ja hyvä niin. Mutta karkkinälässä Lehmuskallio tuntuu peitonneen meikäläisen mennen tullen. Hän todistaa itse:
"Kerroin parissa paikassa, mitä on meneillään. Makeisista minua pilkattiin. Iso mies ja tuollaisen helpon ja naurettavan asian oli listaan laittanut. Eivät tienneet, mitä makeiset minulle ovat. Saatoin työntää niitä kädet tahmassa suun täyteen, suklaata ja lakritsia, erityisesti englantilaisia lakritsikonvehteja, lontoonrakeita, suklaakonvehteja, tummaa suklaata, pähkinäsuklaata, vaaleaa suklaata, niin että vatsa venyi ja olo oli kuin sokerihumalassa ja ainakin huonohuonohuono omatunto paljosta karkinsyömisestä. Kaapissa oli aina pieni varasto, joskus isokin. Itse asiassa pystyin aika hyvin olemaan ilman. En syönyt koko aikana yhtään makeista. Mutta jäätelöä - sehän ei ole makeinen. Isoja, hillolla katettuja annoksia. Ymmärrän hyvin, että tämä oli laillista kiertoa: makean nälkääni en saanut voitettua. En pystynyt. Oli liian helppo antaa kiertotyielle periksi."
Näin siis todisti veli Lehmuskallio.
Minä olin juuri hankkinut oman varaston lakuja, kun tytär ehdotti namilakkoa. Makuuhuoneen komeroon jemmasin aarteeni, kokonaisen laatikollisen (siis 2,2 kg) lakuremmejä. Minun oli tarkoitus laskiaistiistaina viedä ne mukanani Ressuun ja jaella ne kaikki pois vastaantuleville opettajille ja oppilaille. Tuon aamun lähdöstä tuli kuitenkin niin vauhdikas, että muistin lakut vasta kun näin junan jo tulevan.
Kenellekään en sitten hiiskunut lakuista. Pyhästi olin päättänyt, että niihin en koske koko paaston aikana. Enkä ole koskenutkaan. Etenkään, kun vaimo löysi jemmani ja piilotti aarteen uudelleen jonnekin. Se oli sinänsä ihan hyvä asia, mutta kun minä yhä tunnen lakun tuoksun iltaisin makkarissa. Kerran olin tunnistavinani tuoksun jopa kylpyhuoneessa tuuletusventtiilin alla.
Ovatko aistini herkistyneet vai kiusaako minua vain oma himoni?
Lehmuskallion todistus oli kuitenkin sen verran koskettava, että minun on siitä otettava opikseni. Ja samalla tunnustettava, että tyttäreni oli oikeassa: Taistelussa makeanhimoa vastaan ei saa antaa itselleen myönnytyksiä. Tulevana viikonloppuna on vielä elettävä viran puolesta makeaa juhlaelämää, mutta sitten tukitaan loputkin kiertotiet:
Ei mitään makeaa tälle papille ennen pääsiäistä. Upeaa olisi, jos ei sen jälkeenkään. Tai ainakin vähemmässä määrin. Mutta mennään nyt päivä kerrallaan...
Tässä ei tarkoiteta seitsemän viikon loma-aikaa, mikä sinänsä olisi ihan mielenkiintoinen kokemus sekin. Saksalaisen esikuvan mukaan kyse on ajatuksesta "Sieben Wochen Ohne". Vaan käännäpä tuo sananmukaisesti suomeksi (7 viikkoa ilman), niin ihmisethän kuvittelisivat, että kyse on vain ja ainoastaan pakkoon perustuvasta selibaattilupauksesta.
Lehmuskallio kertoo itse, että hänen tarkoituksenaan oli v. 1988 hoitaa suuri paasto siten, että hän kulkisi työmatkat auton sijasta julkisilla kulkuvälineillä ja jättäisi karamellien mussutuksen väliin.
Itselläni ei ole autoa, joten julkinen liikenne on ainoa kyseeseen tuleva mahdollisuuteni työmatkailuun. Ja hyvä niin. Mutta karkkinälässä Lehmuskallio tuntuu peitonneen meikäläisen mennen tullen. Hän todistaa itse:
"Kerroin parissa paikassa, mitä on meneillään. Makeisista minua pilkattiin. Iso mies ja tuollaisen helpon ja naurettavan asian oli listaan laittanut. Eivät tienneet, mitä makeiset minulle ovat. Saatoin työntää niitä kädet tahmassa suun täyteen, suklaata ja lakritsia, erityisesti englantilaisia lakritsikonvehteja, lontoonrakeita, suklaakonvehteja, tummaa suklaata, pähkinäsuklaata, vaaleaa suklaata, niin että vatsa venyi ja olo oli kuin sokerihumalassa ja ainakin huonohuonohuono omatunto paljosta karkinsyömisestä. Kaapissa oli aina pieni varasto, joskus isokin. Itse asiassa pystyin aika hyvin olemaan ilman. En syönyt koko aikana yhtään makeista. Mutta jäätelöä - sehän ei ole makeinen. Isoja, hillolla katettuja annoksia. Ymmärrän hyvin, että tämä oli laillista kiertoa: makean nälkääni en saanut voitettua. En pystynyt. Oli liian helppo antaa kiertotyielle periksi."
Näin siis todisti veli Lehmuskallio.
Minä olin juuri hankkinut oman varaston lakuja, kun tytär ehdotti namilakkoa. Makuuhuoneen komeroon jemmasin aarteeni, kokonaisen laatikollisen (siis 2,2 kg) lakuremmejä. Minun oli tarkoitus laskiaistiistaina viedä ne mukanani Ressuun ja jaella ne kaikki pois vastaantuleville opettajille ja oppilaille. Tuon aamun lähdöstä tuli kuitenkin niin vauhdikas, että muistin lakut vasta kun näin junan jo tulevan.
Kenellekään en sitten hiiskunut lakuista. Pyhästi olin päättänyt, että niihin en koske koko paaston aikana. Enkä ole koskenutkaan. Etenkään, kun vaimo löysi jemmani ja piilotti aarteen uudelleen jonnekin. Se oli sinänsä ihan hyvä asia, mutta kun minä yhä tunnen lakun tuoksun iltaisin makkarissa. Kerran olin tunnistavinani tuoksun jopa kylpyhuoneessa tuuletusventtiilin alla.
Ovatko aistini herkistyneet vai kiusaako minua vain oma himoni?
Lehmuskallion todistus oli kuitenkin sen verran koskettava, että minun on siitä otettava opikseni. Ja samalla tunnustettava, että tyttäreni oli oikeassa: Taistelussa makeanhimoa vastaan ei saa antaa itselleen myönnytyksiä. Tulevana viikonloppuna on vielä elettävä viran puolesta makeaa juhlaelämää, mutta sitten tukitaan loputkin kiertotiet:
Ei mitään makeaa tälle papille ennen pääsiäistä. Upeaa olisi, jos ei sen jälkeenkään. Tai ainakin vähemmässä määrin. Mutta mennään nyt päivä kerrallaan...
tiistai 17. maaliskuuta 2009
21. paastopäivä: MUISTA, IHMINEN!
Ns. Hollantilainen katekismus käsittelee helppotajuisesti katolisen kirkon oppia. Ekumenian nimissä lainaamme ko. tiiliskiviopuksesta muutaman - yllätys, yllätys! - paastoa koskevan kappaleen:
"Paaston aika alkaa ns. tuhkakeskiviikkona. Ennen messua piirretään jokaisen otsaan tuhkaristi ja sanotaan samalla: "Muista, ihminen, että olet tomua ja tomuksi olet jälleen tuleva". Tämän ainoan kerran liturgia ei puhuttele uskovia veljiksi eikä heidän omalla nimellään, vaan sanoo: ihminen.
Nämä paratiisista karkottamisen sanat panevat jokaisen kasvokkain omaan viheliäisyytensä kanssa. Tuhkaristi on syvällisen totuuden merkki. Älä jätä sitä huomiotta! Seuraavien kuuden viikon aikana meitä kehotetaan olemaan rehellisiä itseämme kohtaan, ei unohtamaan, vaan tutkimaan itseämme, palauttamaan mieleemme: Muista, ihminen!
Samalla meitä tänä aikana kutsutaan uudestaan hyvittämään, kääntymään, tekemään parannus ja puolustamaan sisäistä vapauttamme kaikkea vastaan, mikä estää meitä palvelemasta ja rakastamasta."
Hollantilaiskatkismus on julkaistu alunperin v. 1966 ja käännetty suomeksi 10 vuotta myöhemmin. Hyvittämisajatusta lukuun ottamatta tämä teksti voisi olla kuin suoraan suomalaisesta nykykatekismuksesta. Tuhkaristikin on jo melko yleisesti käytössä.
Ja toden totta: Tuhkaristi on todella vaikuttava nollauskokemus. Itse ollen kokenut sen vain kerran, Kallion kirkossa.
Millä perusteella joku voi pitää itseään toisia tärkeämpänä ja merkittävämpänä? Rahan, menestyksen, aseman, vaikutusvallan perusteella? Höpönlöpö! Jumalan kuva löytyy niin siivoojasta kuin johtajastakin, pultsarista siinä kuin piispastakin. Eikä pidä unohtaa lasta, vanhusta saati vammaistakaan. Tai pappia, lukkaria, talonpoikaa, kupparia, rikasta tai varsinkaan rakasta.
Onko elämässä kerskumisen varaa kellään?
Opiskeluaikoinani löysin jostakin Paul Tillich-nimisen teologin olemassaolon rajallisuudesta kertovan määritelmän, jonka äärelle olen palannut tuon tuostakin:
"Ahdistus on äärellisen tiedostamista. Ihminen on aina, tietäen tai tietämättään, ahdistunut siksi, että hänen on kuoltava. Ei-oleminen on joka hetki läsnä hänen olemassaolossaan. Olemassaolon epävarmuus uhkaa häntä joka puolelta. Kärsimys, onnettomuudet, sairaus, yhteyden katkeaminen luontoon ja ihmisiin, yksinäisyys, turvattomuus, heikkous ja erehtyminen ovat aina lähellä. Lopulta kuoleman pelko muuttuu kuoleman todellisuudeksi. Kaikki tämä ihmisen on kestettävä ja hän jaksaa vain jumalallisen voiman avulla, joka on voittanut ei-olemisen ikuisiksi ajoiksi."
Ihminen.
Syntinen ja vanhurskas.
Maan matonen ja lähes jumalolento.
Revi siitä sitten huumoria...
Tai kersku...
Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä!
"Paaston aika alkaa ns. tuhkakeskiviikkona. Ennen messua piirretään jokaisen otsaan tuhkaristi ja sanotaan samalla: "Muista, ihminen, että olet tomua ja tomuksi olet jälleen tuleva". Tämän ainoan kerran liturgia ei puhuttele uskovia veljiksi eikä heidän omalla nimellään, vaan sanoo: ihminen.
Nämä paratiisista karkottamisen sanat panevat jokaisen kasvokkain omaan viheliäisyytensä kanssa. Tuhkaristi on syvällisen totuuden merkki. Älä jätä sitä huomiotta! Seuraavien kuuden viikon aikana meitä kehotetaan olemaan rehellisiä itseämme kohtaan, ei unohtamaan, vaan tutkimaan itseämme, palauttamaan mieleemme: Muista, ihminen!
Samalla meitä tänä aikana kutsutaan uudestaan hyvittämään, kääntymään, tekemään parannus ja puolustamaan sisäistä vapauttamme kaikkea vastaan, mikä estää meitä palvelemasta ja rakastamasta."
Hollantilaiskatkismus on julkaistu alunperin v. 1966 ja käännetty suomeksi 10 vuotta myöhemmin. Hyvittämisajatusta lukuun ottamatta tämä teksti voisi olla kuin suoraan suomalaisesta nykykatekismuksesta. Tuhkaristikin on jo melko yleisesti käytössä.
Ja toden totta: Tuhkaristi on todella vaikuttava nollauskokemus. Itse ollen kokenut sen vain kerran, Kallion kirkossa.
Millä perusteella joku voi pitää itseään toisia tärkeämpänä ja merkittävämpänä? Rahan, menestyksen, aseman, vaikutusvallan perusteella? Höpönlöpö! Jumalan kuva löytyy niin siivoojasta kuin johtajastakin, pultsarista siinä kuin piispastakin. Eikä pidä unohtaa lasta, vanhusta saati vammaistakaan. Tai pappia, lukkaria, talonpoikaa, kupparia, rikasta tai varsinkaan rakasta.
Onko elämässä kerskumisen varaa kellään?
Opiskeluaikoinani löysin jostakin Paul Tillich-nimisen teologin olemassaolon rajallisuudesta kertovan määritelmän, jonka äärelle olen palannut tuon tuostakin:
"Ahdistus on äärellisen tiedostamista. Ihminen on aina, tietäen tai tietämättään, ahdistunut siksi, että hänen on kuoltava. Ei-oleminen on joka hetki läsnä hänen olemassaolossaan. Olemassaolon epävarmuus uhkaa häntä joka puolelta. Kärsimys, onnettomuudet, sairaus, yhteyden katkeaminen luontoon ja ihmisiin, yksinäisyys, turvattomuus, heikkous ja erehtyminen ovat aina lähellä. Lopulta kuoleman pelko muuttuu kuoleman todellisuudeksi. Kaikki tämä ihmisen on kestettävä ja hän jaksaa vain jumalallisen voiman avulla, joka on voittanut ei-olemisen ikuisiksi ajoiksi."
Ihminen.
Syntinen ja vanhurskas.
Maan matonen ja lähes jumalolento.
Revi siitä sitten huumoria...
Tai kersku...
Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä!
maanantai 16. maaliskuuta 2009
20. paastopäivä: USKONVARMUUS VAI TOIVO?
"Paasto on pidättäytymistä asioista, jotka itsessään ovat luvallisia, hengellisen kasvun tai tehokkaamman Jumalan palvelemisen saavuttamiseksi". (Philip Brooks)
"Paasto on kieltäytymistä kaikesta, mikä estää rukousta". (Andrew Bonar)
"Rukous on se käsi, jolla tartumme näkymättömään. Paasto on käsi, jolla irrotamme sidonnaisuutemme näkyvään". (Andrew Murray)
Helluntaiherätyksen nettisivuilla (www.netmission.fi/fi/etusivu/?id=2 ) opetetaan, että
Mitä uskonvarmuus sitten voisi olla? Minulla itselläni on käsitys, että usko rikkoo turvallisuuden varmuuden, se on nimenomaan astumista laskelmoidusta elämänpiiristä Jumalan yllätysten alueelle. Toki "usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy”(Hepr. 11:1). Onko usko kuitenkin enemmän odottavaa, toivovaa ja aavistelevaa kuin varmuutta ja vahvuutta?
Uskoon liittyy erottamattomana osana toivo, se varma odotus, että Jumala kerran palauttaa koko maailman, ihmiskunnan ja muun luomakunnan alkuperäiseen puhtauteensa ja kauneuteensa. Usko pitäytyy kaikkien katastrofien ja pahan väliaikaisten riemuvoittojen keskellä lujasti siihen toivoon, että Kristus kerran palaa osoittamaan olevansa lopullinen voittaja ja luomaan kaiken uudeksi.
"Paasto on kieltäytymistä kaikesta, mikä estää rukousta". (Andrew Bonar)
"Rukous on se käsi, jolla tartumme näkymättömään. Paasto on käsi, jolla irrotamme sidonnaisuutemme näkyvään". (Andrew Murray)
Helluntaiherätyksen nettisivuilla (www.netmission.fi/fi/etusivu/?id=2 ) opetetaan, että
Paaston päämäärä on uskonvarmuus
"Usko on suurempaa kuin rukous tai paasto. Rukous ja paasto tarvitsevat uskoa, mutta usko ei enää tarvitse rukousta ja paastoa. Usko on päämäärä, rukous ja paasto vain välineitä siihen pääsemiseksi. Uskolla tarkoitan tässä yhteydessä sitä, että minulla on varmuus, että Jumala on kuullut minua ja minulla on jo se, mitä olen anonut - tai vielä enemmän Todellinen raamatullinen usko voi kohdistua vai Jumalan Sanaan ja tämän Sanan ilmoittamaan Jumalaan. Jumalasuhde on aina kaksipuolinen: me puhumme Jumalalle ja Jumala puhuu meille. Ylivainion Niilo sanoi, että "tehokkain tapa avata vaikkuuntuneet korvat Jumalan äänelle on paasto". Kyse on juuri siitä, että ruumiillisen tilan heikennyttyä paastossa hengellämme on ylivoima muun inhimillisyytemme ylitse".
Mitä uskonvarmuus sitten voisi olla? Minulla itselläni on käsitys, että usko rikkoo turvallisuuden varmuuden, se on nimenomaan astumista laskelmoidusta elämänpiiristä Jumalan yllätysten alueelle. Toki "usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy”(Hepr. 11:1). Onko usko kuitenkin enemmän odottavaa, toivovaa ja aavistelevaa kuin varmuutta ja vahvuutta?
Uskoon liittyy erottamattomana osana toivo, se varma odotus, että Jumala kerran palauttaa koko maailman, ihmiskunnan ja muun luomakunnan alkuperäiseen puhtauteensa ja kauneuteensa. Usko pitäytyy kaikkien katastrofien ja pahan väliaikaisten riemuvoittojen keskellä lujasti siihen toivoon, että Kristus kerran palaa osoittamaan olevansa lopullinen voittaja ja luomaan kaiken uudeksi.
sunnuntai 15. maaliskuuta 2009
19. paastopäivä: JEESUS - PUOLESTA VAI VASTAAN?
Juutalaiset sanoivat hänelle: "Et ole edes viidenkymmenen ja olet muka nähnyt Abrahamin!" Jeesus vastasi: "Totisesti, totisesti: jo ennen kuin Abraham syntyi - minä olin." Silloin he alkoivat poimia kiviä heittääkseen niillä häntä. (Joh. 8:57-59a)
Juutalaiset erehtyivät Jeesuksen iässä parilla kymmenellä vuodella. Tietysti parta vanhentaa miestä ainakin kymmenellä vuodella, mutta silti: Miksi juutalaisten piti ottaa juuri tuo viisi kymppiä esiin? Onko 54-vuotias jo ikäloppu? Miksi ei sanottu reilusti, että ethän sinä, Jeesus, ole vielä lähelläkään sataa vuotta, ja silti hourit ihan kummallisia. Kun kerran pilkkaat uskontoamme eikä ylisuojeleva äitisikään ole tässä lähettyvillä sinun turvanasi, niin mitäpäs jos me kivittäisimmekin sinut nyt tähän paikkaan? Olemme saaneet tarpeeksemme sinusta, mokomastakin häiriköstä!
Voin hyvin kuvitella, minkä skandaalin Jeesus sai aikaan oudoilla puheillaan. Ei juutalaisia olisi varmasti verisemmin voinut loukata edes se, että Jeesus olisi väittänyt:"Ei Aabrahamia ole koskaan ollut olemassakaan. Kyseessä on pelkkä legenda, kansanperinteen tuotos!" Mutta millä hän sen sitten olisi perustellut?
Tämä Jeesuksen sietämätön avautuminen syntyperästään sai lopulta juutalaiset kokoamaan kiviä, vaikka oltiin temppelissä. Juutalaiset olivat ennen kinastelun alkua pitäneet Jeesusta samarialaisena, jossa on paha henki. Samarialaisia pidettiin kakkosluokan kansalaisina. Paha henki taas viittasi mielenvikaisuuteen. Näillä tavoilla yritettiin päästä eroon Nasaretilaisen Tapauksesta: leimaaminen ja teilaaminen!
Piskuinen parin sadan hengen Suomen Tunnustuksellinen Luterilainen Kirkko opettaa ( http://www.luterilainen.com/ ): "Paha henki tunnetaan siitä, ettei hän halua kenenkään tulevan autuaaksi. Toki kiusaajakin haluaa, että ihminen väärin perustein uskoisi olevansa pelastettu. Sellaisessa itsevarmuudessa ihminen näet ei etsi oikeata autuuden perustetta ja kulkee tilaansa tuntematta kadotukseen. Usein kuitenkin kiusaaja lähestyy ihmistä toisella tavalla. Kun ihminen Jumalan lain vaikutuksesta menettää itsevarman olotilansa ja hänen omatuntonsa todistaa hänet syylliseksi, kiusaaja haluaa peittää häneltä evankeliumin lohdutuksen ja syyttää häntä tähän tapaan: katso mitä kaikkea pahaa olet tehnyt, katso, kuinka paha ja pimeä on sinun sydämesi, ethän sinä voi olla Jumalan lapsi, ei noin syntiselle kuulu armo. Ja vielä kiusaaja voi sanoa: Ellet tule paremmaksi, et voi kelvata Jumalalle. Tällaisesta syyttämisestä kiusaaja on saanut nimensäkin. Saatana merkitsee syyttäjää ja vastustajaa".
Alussa siteerattu teksti on 3. paastonajan sunnuntain saarnatekstin lopusta. Päivän teema on nykyään: Jeesus, pahan vallan voittaja. Ennen teema oli paljon sotaisampi: Taistelu pimeyden valtoja vastaan. Tämä aihe on kiinnostanut minua ihan pikkupapista lähtien. Ensimmäisen kerran saarnasin aiheesta Vanhassa kirkossa (tutustu Helsingin Vanhaan kirkkoon: http://www.helsinginseurakuntayhtyma.fi/?deptid=4394 ) v. 1980 juuri armeijasta vapautuneena - sotilaskypärä päässäni. Enää en välttämättä innostu havainnollistamaan saarnojani niin kuin alkuaikoina, jolloin olin varma, että nyt evankeliumi tulee vihdoinkin tähänkin kaupunkiin. Taisin tuolloin veikata vähän pieleen...?
Matteuksen evankeliumissa (12:30 ) Jeesus sanoo: "Joka ei ole minun puolellani, on minua vastaan, ja joka ei yhdessä minun kanssani kokoa, se hajottaa".
Miten me tänä päivänä taistelemme pimeyden valtoja vastaan? Me emme voi tässä kisassa istua puolueettomina katsomossa. Joko-tai...
PS: Ison Suomen evankelis-luterilaisen kirkon (82 % suomalaisista, 97 % uskonnollisiin yhdyskuntiin kuuluvista) viralliset nettisivut ovat osoitteessa www.evl.fi
Juutalaiset erehtyivät Jeesuksen iässä parilla kymmenellä vuodella. Tietysti parta vanhentaa miestä ainakin kymmenellä vuodella, mutta silti: Miksi juutalaisten piti ottaa juuri tuo viisi kymppiä esiin? Onko 54-vuotias jo ikäloppu? Miksi ei sanottu reilusti, että ethän sinä, Jeesus, ole vielä lähelläkään sataa vuotta, ja silti hourit ihan kummallisia. Kun kerran pilkkaat uskontoamme eikä ylisuojeleva äitisikään ole tässä lähettyvillä sinun turvanasi, niin mitäpäs jos me kivittäisimmekin sinut nyt tähän paikkaan? Olemme saaneet tarpeeksemme sinusta, mokomastakin häiriköstä!
Voin hyvin kuvitella, minkä skandaalin Jeesus sai aikaan oudoilla puheillaan. Ei juutalaisia olisi varmasti verisemmin voinut loukata edes se, että Jeesus olisi väittänyt:"Ei Aabrahamia ole koskaan ollut olemassakaan. Kyseessä on pelkkä legenda, kansanperinteen tuotos!" Mutta millä hän sen sitten olisi perustellut?
Tämä Jeesuksen sietämätön avautuminen syntyperästään sai lopulta juutalaiset kokoamaan kiviä, vaikka oltiin temppelissä. Juutalaiset olivat ennen kinastelun alkua pitäneet Jeesusta samarialaisena, jossa on paha henki. Samarialaisia pidettiin kakkosluokan kansalaisina. Paha henki taas viittasi mielenvikaisuuteen. Näillä tavoilla yritettiin päästä eroon Nasaretilaisen Tapauksesta: leimaaminen ja teilaaminen!
Piskuinen parin sadan hengen Suomen Tunnustuksellinen Luterilainen Kirkko opettaa ( http://www.luterilainen.com/ ): "Paha henki tunnetaan siitä, ettei hän halua kenenkään tulevan autuaaksi. Toki kiusaajakin haluaa, että ihminen väärin perustein uskoisi olevansa pelastettu. Sellaisessa itsevarmuudessa ihminen näet ei etsi oikeata autuuden perustetta ja kulkee tilaansa tuntematta kadotukseen. Usein kuitenkin kiusaaja lähestyy ihmistä toisella tavalla. Kun ihminen Jumalan lain vaikutuksesta menettää itsevarman olotilansa ja hänen omatuntonsa todistaa hänet syylliseksi, kiusaaja haluaa peittää häneltä evankeliumin lohdutuksen ja syyttää häntä tähän tapaan: katso mitä kaikkea pahaa olet tehnyt, katso, kuinka paha ja pimeä on sinun sydämesi, ethän sinä voi olla Jumalan lapsi, ei noin syntiselle kuulu armo. Ja vielä kiusaaja voi sanoa: Ellet tule paremmaksi, et voi kelvata Jumalalle. Tällaisesta syyttämisestä kiusaaja on saanut nimensäkin. Saatana merkitsee syyttäjää ja vastustajaa".
Alussa siteerattu teksti on 3. paastonajan sunnuntain saarnatekstin lopusta. Päivän teema on nykyään: Jeesus, pahan vallan voittaja. Ennen teema oli paljon sotaisampi: Taistelu pimeyden valtoja vastaan. Tämä aihe on kiinnostanut minua ihan pikkupapista lähtien. Ensimmäisen kerran saarnasin aiheesta Vanhassa kirkossa (tutustu Helsingin Vanhaan kirkkoon: http://www.helsinginseurakuntayhtyma.fi/?deptid=4394 ) v. 1980 juuri armeijasta vapautuneena - sotilaskypärä päässäni. Enää en välttämättä innostu havainnollistamaan saarnojani niin kuin alkuaikoina, jolloin olin varma, että nyt evankeliumi tulee vihdoinkin tähänkin kaupunkiin. Taisin tuolloin veikata vähän pieleen...?
Matteuksen evankeliumissa (12:30 ) Jeesus sanoo: "Joka ei ole minun puolellani, on minua vastaan, ja joka ei yhdessä minun kanssani kokoa, se hajottaa".
Miten me tänä päivänä taistelemme pimeyden valtoja vastaan? Me emme voi tässä kisassa istua puolueettomina katsomossa. Joko-tai...
PS: Ison Suomen evankelis-luterilaisen kirkon (82 % suomalaisista, 97 % uskonnollisiin yhdyskuntiin kuuluvista) viralliset nettisivut ovat osoitteessa www.evl.fi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
