22. paastopäivä: KAIKKI TAI EI MITÄÄN!

Kuten blogin alussa kerroin, sain käsiini Sakari Lehmuskallion 20 vuotta sitten toimittaman kirjasen Seitsemän vapaata viikkoa. Opuksen alaotsikko kuuluu: Mahdollisuus paastonajaksi.

Tässä ei tarkoiteta seitsemän viikon loma-aikaa, mikä sinänsä olisi ihan mielenkiintoinen kokemus sekin. Saksalaisen esikuvan mukaan kyse on ajatuksesta "Sieben Wochen Ohne". Vaan käännäpä tuo sananmukaisesti suomeksi (7 viikkoa ilman), niin ihmisethän kuvittelisivat, että kyse on vain ja ainoastaan pakkoon perustuvasta selibaattilupauksesta.

Lehmuskallio kertoo itse, että hänen tarkoituksenaan oli v. 1988 hoitaa suuri paasto siten, että hän kulkisi työmatkat auton sijasta julkisilla kulkuvälineillä ja jättäisi karamellien mussutuksen väliin.

Itselläni ei ole autoa, joten julkinen liikenne on ainoa kyseeseen tuleva mahdollisuuteni työmatkailuun. Ja hyvä niin. Mutta karkkinälässä Lehmuskallio tuntuu peitonneen meikäläisen mennen tullen. Hän todistaa itse:

"Kerroin parissa paikassa, mitä on meneillään. Makeisista minua pilkattiin. Iso mies ja tuollaisen helpon ja naurettavan asian oli listaan laittanut. Eivät tienneet, mitä makeiset minulle ovat. Saatoin työntää niitä kädet tahmassa suun täyteen, suklaata ja lakritsia, erityisesti englantilaisia lakritsikonvehteja, lontoonrakeita, suklaakonvehteja, tummaa suklaata, pähkinäsuklaata, vaaleaa suklaata, niin että vatsa venyi ja olo oli kuin sokerihumalassa ja ainakin huonohuonohuono omatunto paljosta karkinsyömisestä. Kaapissa oli aina pieni varasto, joskus isokin. Itse asiassa pystyin aika hyvin olemaan ilman. En syönyt koko aikana yhtään makeista. Mutta jäätelöä - sehän ei ole makeinen. Isoja, hillolla katettuja annoksia. Ymmärrän hyvin, että tämä oli laillista kiertoa: makean nälkääni en saanut voitettua. En pystynyt. Oli liian helppo antaa kiertotyielle periksi."

Näin siis todisti veli Lehmuskallio.

Minä olin juuri hankkinut oman varaston lakuja, kun tytär ehdotti namilakkoa. Makuuhuoneen komeroon jemmasin aarteeni, kokonaisen laatikollisen (siis 2,2 kg) lakuremmejä. Minun oli tarkoitus laskiaistiistaina viedä ne mukanani Ressuun ja jaella ne kaikki pois vastaantuleville opettajille ja oppilaille. Tuon aamun lähdöstä tuli kuitenkin niin vauhdikas, että muistin lakut vasta kun näin junan jo tulevan.

Kenellekään en sitten hiiskunut lakuista. Pyhästi olin päättänyt, että niihin en koske koko paaston aikana. Enkä ole koskenutkaan. Etenkään, kun vaimo löysi jemmani ja piilotti aarteen uudelleen jonnekin. Se oli sinänsä ihan hyvä asia, mutta kun minä yhä tunnen lakun tuoksun iltaisin makkarissa. Kerran olin tunnistavinani tuoksun jopa kylpyhuoneessa tuuletusventtiilin alla.

Ovatko aistini herkistyneet vai kiusaako minua vain oma himoni?

Lehmuskallion todistus oli kuitenkin sen verran koskettava, että minun on siitä otettava opikseni. Ja samalla tunnustettava, että tyttäreni oli oikeassa: Taistelussa makeanhimoa vastaan ei saa antaa itselleen myönnytyksiä. Tulevana viikonloppuna on vielä elettävä viran puolesta makeaa juhlaelämää, mutta sitten tukitaan loputkin kiertotiet:
Ei mitään makeaa tälle papille ennen pääsiäistä. Upeaa olisi, jos ei sen jälkeenkään. Tai ainakin vähemmässä määrin. Mutta mennään nyt päivä kerrallaan...