Eilisessä tekstissäni kiukuttelin sitä, että vanheneminen tuntuu minusta jotenkin niin kauhean epäoikeudenmukaiselta jutulta. Jos olisin poliitikko, niin yli yön nukuttuani voisin nyt olla ihan eri mieltä. Meikäläinen ei kuitenkaan käännä takkiaan ihan ihan noin helposti. Mitä mieltä olisi kulkea ihmisten ilmoilla nuttu nurin, eli takin sisäpuoli ulospäin käännettynä? Ihan hulluahan se olisi!
No, jonkun mielestä mielikuvittelukin saattaa tuntua hullulta. Minä olen kuitenkin kova poika mielikuvittelemaan. Tämä on asia, joka ei edes katso ikää. Ja huvitkin ovat halpoja...
Antaisinkin tässä ja nyt Luojallemme muutaman vinkin uusien ihmismallien suunnitteluun, jos suinkin sopii?
1) Ihmisellä pitäisi olla vetoketju mahassa, jotta varaosien vaihto ja muu operointi olisi huomattavasti nykyistä helpompaa.
2) Ihmisellä pitäisi olla selkäpuolella pieni luukku paristoja varten. Lasten vanhemmat voisivat poistaa jälkikasvultaan patterit, kun muksut alkavat käydä liian kuumina.
3) Ihmisellä pitäisi jo tähän maailmaan tullessaan olla ranteessaan ikään kuin vakiovarusteena kello, joka ilmoittaa, paljonko aikaa hänelle on maan päällä vaeltamiseen annettu. Digitaalinen rannekello digittäisi jäljellä olevaa aikaa taaksepäin. Tällä tavalla ihmisellä olisi rannettaan vilkaisemalla heti tieto siitä, mihin hänen aikansa riittää. Tällöin asioitten priorisointi olisi ihan MUST. Nykyisen systeemin mukaan me teemme täällä ihan päättömiä puuhia, kun meillä on suorastaan varaa unohtaa koko kuolemisen pakollisuus. Me yritämme erilaisilla viihdytystavoilla tappaa aikaa, vaikka aika lopulta tappaakin meidät...
4) Elämän loppusuoraakin voisit, Luojamme, miettiä vähän uudestaan. Minä en ainakaan haluaisi höppänöityä, laitostua, joutua toisten armoille tai käydä muille taakaksi. Enkä tahtoisi maan alle matojen syötäväksi. Eikä se tuhkaksi muuttuminen puolessatoista tunnissa ja 1500 asteessa sen enempää houkuttele.
Sen sijaan olisi kerrassaan mahtavaa, Herramme , että kun aikamme olisi täysi, sinä lähettäisit valkoisen pilven hakemaan meitä. Hiljaa ja arvokkaasti nousisimme ylöspäin ja voisimme läksiäisiksi vilkuttaa läheisillemme. Pilvi verhoaisi meidät, peittäisi muitten näkyvistä, mutta alhaalla seisovat läheisemme näkisivät meistä viimeiseksi onnellisen hymyn, joka jää pysyvästi heidän mieleensä.
Olisi paljon mukavampi odotella sitä pilvikyytiä. Se muistuttaisi meitä iloisesta jälleennäkemisestä paljon paremmin kuin omaisten itkut haudoilla. Niin että eikö tällainen ylöstempaisu nyt mitenkään voisi käydä päinsä jatkossa? Se olisi myös mitä mahtavin todistus epäuskoisille ihmisille: Noin ne kristityt täältä vaan lähtevät. Pitäisiköhän noita uskonasioita vielä miettiä vähän tarkemmin...?
Tässä olisi muutama toive näin aluksi. Jos nämä kelpaavat, niin jatkossa voin kyllä mielelläni keksiä näitä lisääkin...
Ystävällisin terveisin
LeipäPappi Hannu K.
PS: Niin kauan kuin on elämää, saa esittää myös toiveita. Vai miten se sanonta nyt kuuluikaan...?
lauantai 4. huhtikuuta 2009
perjantai 3. huhtikuuta 2009
38. paastopäivä: VANHENEMINEN - HUONO KEKSINTÖ!
Tänään toimimme kollegani kanssa sairaalapappeina. Kävimme Kivelän sairaalassa parilla seurakuntamme kummiosastolla jakamassa ehtoollista. Leikimme siis kiirastorstaita viikon etuajassa. LeipäPappi sai olla taas omassa elementissään!
Sairaala on meikäläisen elementti sikäli, että minulla on sairaalasielunhoitajan koulutus. Jo koulutusvaiheessa tosin tajusin, että "hei, tää ei tosiaankaan oo mun juttuni", niin kuin voisin sanoa, jos olisin 30 vuotta nuorempi: Sairautta, kipuja, kärsimystä, kamalaa hajua ja jatkuvaa kuolemaa. No, thanks.
Kummiosastoittemme väki on pitkäaikaispotilaita, jotka lähtevät noilta sijoiltaan iäisyyteen. Monelle antamamme ehtoollinen jää mitä todennäköisimmin viimeiseksi täällä maan päällä. Toivottavasti mahdollisimman moni on mukana siinä ehtoollisjuhlassa, jota taivaassa vietetään Kristuksen kanssa.
Mutta se vanheneminen. Huonompi juttu. Kuolemaa varten olen kyllä valmistautunut, mutta tuntuu kuin vanhuus pääsisi iskemään aivan yllättäen, ilkkuen ja haastaen kaksintaisteluun, jonka tiedän häviäväni.
Nyt vasta oikeastaan ymmärrän sen amerikkalaisen ikinuori-ihannoinnin: Nuori on aina kaunis. Vanhus voi toki olla myös kaunis, mutta kehittyneen lääketieteen ja teknologian ansiosta viivytystaistelua kuolemaa vastaan voidaan käydä raivoisasti riippumatta siitä, miten ihmisarvoista ja mielekästä elämää esim. koneitten varassa oleva ihminen viettää.
Ajatus siirtyy väistämättä omaan itseen. Miten minun käy, kun tästä vielä vanhenen? Pitäisikö jo tässä ja nyt tehdä jonkinlainen hoitamattomuustestamentti. Eli että minua ei saa väkisin yrittää pitää hengissä. Antakaa minun kuolla arvokkaasti! Ei se elämän pituus, vaan se elämän sisältö! Monihan lakkaa elämästä paljon ennen kuin hänet laitetaan arkkuun.
Voiko olla enää mitään murheellisempaanäkyä kuin pystyyn kuollut ihminen?
Toisaalta: Mikäpä sitä olisi vanhana ukkona köpötellä, jos vain terveyttä piisaa. Jos käsi käy ja lanttu leikkaa, niin pistän turbaanin päähän ja ryhdyn vaikkapa viisaaksi guruksi. Käyn jakamaan elämänohjeita nuoremmille tyyliin :"Älkää tehkä niin kuin minä tein, vaan niin kuin minä jälkiviisaana sanon!"
Mitä hyvää lukija mahdollisesti näkee vanhenemisessa?
Voisitko, lukijani, tänään iltarukouksessa muistaa tällaisia pitkäaikaispotilaita ja heidän hoitajiaan? Kovaa on elämä kummassakin leirissä.
Sairaala on meikäläisen elementti sikäli, että minulla on sairaalasielunhoitajan koulutus. Jo koulutusvaiheessa tosin tajusin, että "hei, tää ei tosiaankaan oo mun juttuni", niin kuin voisin sanoa, jos olisin 30 vuotta nuorempi: Sairautta, kipuja, kärsimystä, kamalaa hajua ja jatkuvaa kuolemaa. No, thanks.
Kummiosastoittemme väki on pitkäaikaispotilaita, jotka lähtevät noilta sijoiltaan iäisyyteen. Monelle antamamme ehtoollinen jää mitä todennäköisimmin viimeiseksi täällä maan päällä. Toivottavasti mahdollisimman moni on mukana siinä ehtoollisjuhlassa, jota taivaassa vietetään Kristuksen kanssa.
Mutta se vanheneminen. Huonompi juttu. Kuolemaa varten olen kyllä valmistautunut, mutta tuntuu kuin vanhuus pääsisi iskemään aivan yllättäen, ilkkuen ja haastaen kaksintaisteluun, jonka tiedän häviäväni.
Nyt vasta oikeastaan ymmärrän sen amerikkalaisen ikinuori-ihannoinnin: Nuori on aina kaunis. Vanhus voi toki olla myös kaunis, mutta kehittyneen lääketieteen ja teknologian ansiosta viivytystaistelua kuolemaa vastaan voidaan käydä raivoisasti riippumatta siitä, miten ihmisarvoista ja mielekästä elämää esim. koneitten varassa oleva ihminen viettää.
Ajatus siirtyy väistämättä omaan itseen. Miten minun käy, kun tästä vielä vanhenen? Pitäisikö jo tässä ja nyt tehdä jonkinlainen hoitamattomuustestamentti. Eli että minua ei saa väkisin yrittää pitää hengissä. Antakaa minun kuolla arvokkaasti! Ei se elämän pituus, vaan se elämän sisältö! Monihan lakkaa elämästä paljon ennen kuin hänet laitetaan arkkuun.
Voiko olla enää mitään murheellisempaanäkyä kuin pystyyn kuollut ihminen?
Toisaalta: Mikäpä sitä olisi vanhana ukkona köpötellä, jos vain terveyttä piisaa. Jos käsi käy ja lanttu leikkaa, niin pistän turbaanin päähän ja ryhdyn vaikkapa viisaaksi guruksi. Käyn jakamaan elämänohjeita nuoremmille tyyliin :"Älkää tehkä niin kuin minä tein, vaan niin kuin minä jälkiviisaana sanon!"
Mitä hyvää lukija mahdollisesti näkee vanhenemisessa?
Voisitko, lukijani, tänään iltarukouksessa muistaa tällaisia pitkäaikaispotilaita ja heidän hoitajiaan? Kovaa on elämä kummassakin leirissä.
torstai 2. huhtikuuta 2009
37. paasto... eipäs kun REPSAHDUSPÄIVÄ!
Pari päivää sitten lähdin eräistä juhlista pois, kun alkoivat juoda kahvia ja syödä mansikkakakkua. Mainitsin ohimennen paastosta ja siitä, kun olen vielä liian nuori tuota kahviakin juomaan. Eläkkeellä lupasin opetella...
Eilen illalla istuin vaimon kanssa ravintolassa syömässä. Kummallakin oli ollut tolkuttoman pitkä päivä ja syöminen oli jäänyt väliin. Nälkä oli kova. Ihan kiukuksi pisti, kun eteen tuotiin pienissä ruukuissa sellainen hiirelle sopiva annos, vaikka me olisimme voineet syödä - kaksi hevosta! Annos oli aivan OK, mutta olisin voinut syödä 7 samanlaista lisää...
No, vaimo tahtoi jälkiruuan. Ei siinä mitään, ei hän ollut paastojuonessa mukana. Minä pysyin tiukkana, vaikka hovimestarikin koetti houkutella lankeamaan.
Harmillista, ettei menneillä torjuntavoitoilla auta pullistella enää tänään. Tänäänkin pääsin syömään itseäni paremmassa seurassa uppo oudossa paikassa. Hengellisen ohjauksen ryhmämme kokoontui kulttuurikeskus Sofiassa Vuosaaressa.
Tutustu Sofiaan: www.kulttuurikeskussofia.fi/
Ortodoksinen kirkko omistaa kyseisen keskuksen, entisen pankin kesänviettopaikan. Ortodoksit ovat monessa suhteessa meitä luterilaisia edellä varainkeruutaidossa. Siinä, missä me vain anomme määrärahoja, ortodoksit haistavat hyvin bisneksen.
Tässä vaiheessa joku varmasti miettii, että kun se luterilainen kirkko onkin niin älyttömän rikas, kun se omistaa kiinteistöjä ja metsiä ja kirkkoja ja... Ja kirkollisveroakin vielä keräävät, mokomat...
Jostakin syystä näyttää siltä, että luterilainen omistaminen on jotenkin kielteisempi ilmiö kuin ortodoksinen omistaminen, vai kuinka? Pohdin tänään siellä Sofiassa, että milläs muulla tavalla kirkko tässä maailmassa turvaa toimintansa jatkumisen kuin juuri omistamalla jotakin? Sallikaa mun nauraa, jos joku kehtaa ehdottaa niitä verovaroja. Markka-aikanakin ne luvut olivat tosi päätä huimaavia: Helsingissäkin yksi penni markasta!
En ilmeisesti saanut tällä sinänsä mielenkiintoisella ekskursiollani hämätyksi lukijaani niin, että hän olisi unohtanut tuon alussa mainitun repsahduksen?
No, palataan sitten takaisin astialle. Eli Sofiassa oli jälkiruokana PANNUKAKKUA, KERMAVAAHTOA JA MANSIKKAHILLOA! Pannaria oli pakko saada. Mansikkahilloa oli pakko saada. Kermavaahtoa oli pakko saada. Otin häveliäästi vain yhden palan, joka oli melkeinpä hotkaistava, kun aika loppui ja meille tuli kiire mennä rukoilemaan. Minä olisin mieluummin palannut rikospaikalle kuin etsiytynyt rukouspaikalle.
Minä ainakin osaan rukoilla ruoka suussa. Etenkin jälkiruoka. Olisin jatkanut rukoiluani siinä ruokapöydän ääressä, mutta ei mennyt läpi. Lähdettävä oli.
Mikä huutava vääryys: Eilen oli liian vähän syötävää. Tänään olisi ollut riittävästi seisovassa pöydässä safkaa, vaan ei ollut aikaa syödä!!! Miten voi olla niin, että luterilainen pappi miltei kuolee nälkään ortodoksisten lihapatojen ääreen?
Mutta vieläkään en ole langennut luterilaisten mittapuitten mukaan! Ryhmäläiset pistivät minut kuitenkin tunnustamaan tämän repsahduksen näin virtuaaliverbaalisesti. Tässä se nyt sitten on, olkaa hyvä. Häpeätahra kauniissa kilvoituksessani. Puolitoista viikkoa jäi uupumaan. Aika lähelle pääsin kuitenkin ekakertalaiseksi.
Kaikki kunnia ortodoksien yritteliäisyydelle jne., mutta minusta ei ole reilua luterilaisia makeastapaastoajia kohtaan pistää heti sisääntuloaulaan niin paljon suklaata tyrkylle, että niitä töllötellessä ihan silmät meinaavat päästä pullistua.
Ja kuka käski sävyttää koko eteisaulan ja vessatkin ruskealla? Minulla on ruskeat silmät, jotka aivan erityisen voimakkaasti reagoivat tuohon suklaan väriin.
Jahas. Tämä vuorokausi päättyi juuri tähän, joten päättyköön oheinen vaikerruskin.
Kirjoittaminen kyllä jatkuu, lupaan sen. Siis pääsiäiseen asti.
Eilen illalla istuin vaimon kanssa ravintolassa syömässä. Kummallakin oli ollut tolkuttoman pitkä päivä ja syöminen oli jäänyt väliin. Nälkä oli kova. Ihan kiukuksi pisti, kun eteen tuotiin pienissä ruukuissa sellainen hiirelle sopiva annos, vaikka me olisimme voineet syödä - kaksi hevosta! Annos oli aivan OK, mutta olisin voinut syödä 7 samanlaista lisää...
No, vaimo tahtoi jälkiruuan. Ei siinä mitään, ei hän ollut paastojuonessa mukana. Minä pysyin tiukkana, vaikka hovimestarikin koetti houkutella lankeamaan.
Harmillista, ettei menneillä torjuntavoitoilla auta pullistella enää tänään. Tänäänkin pääsin syömään itseäni paremmassa seurassa uppo oudossa paikassa. Hengellisen ohjauksen ryhmämme kokoontui kulttuurikeskus Sofiassa Vuosaaressa.
Tutustu Sofiaan: www.kulttuurikeskussofia.fi/
Ortodoksinen kirkko omistaa kyseisen keskuksen, entisen pankin kesänviettopaikan. Ortodoksit ovat monessa suhteessa meitä luterilaisia edellä varainkeruutaidossa. Siinä, missä me vain anomme määrärahoja, ortodoksit haistavat hyvin bisneksen.
Tässä vaiheessa joku varmasti miettii, että kun se luterilainen kirkko onkin niin älyttömän rikas, kun se omistaa kiinteistöjä ja metsiä ja kirkkoja ja... Ja kirkollisveroakin vielä keräävät, mokomat...
Jostakin syystä näyttää siltä, että luterilainen omistaminen on jotenkin kielteisempi ilmiö kuin ortodoksinen omistaminen, vai kuinka? Pohdin tänään siellä Sofiassa, että milläs muulla tavalla kirkko tässä maailmassa turvaa toimintansa jatkumisen kuin juuri omistamalla jotakin? Sallikaa mun nauraa, jos joku kehtaa ehdottaa niitä verovaroja. Markka-aikanakin ne luvut olivat tosi päätä huimaavia: Helsingissäkin yksi penni markasta!
En ilmeisesti saanut tällä sinänsä mielenkiintoisella ekskursiollani hämätyksi lukijaani niin, että hän olisi unohtanut tuon alussa mainitun repsahduksen?
No, palataan sitten takaisin astialle. Eli Sofiassa oli jälkiruokana PANNUKAKKUA, KERMAVAAHTOA JA MANSIKKAHILLOA! Pannaria oli pakko saada. Mansikkahilloa oli pakko saada. Kermavaahtoa oli pakko saada. Otin häveliäästi vain yhden palan, joka oli melkeinpä hotkaistava, kun aika loppui ja meille tuli kiire mennä rukoilemaan. Minä olisin mieluummin palannut rikospaikalle kuin etsiytynyt rukouspaikalle.
Minä ainakin osaan rukoilla ruoka suussa. Etenkin jälkiruoka. Olisin jatkanut rukoiluani siinä ruokapöydän ääressä, mutta ei mennyt läpi. Lähdettävä oli.
Mikä huutava vääryys: Eilen oli liian vähän syötävää. Tänään olisi ollut riittävästi seisovassa pöydässä safkaa, vaan ei ollut aikaa syödä!!! Miten voi olla niin, että luterilainen pappi miltei kuolee nälkään ortodoksisten lihapatojen ääreen?
Mutta vieläkään en ole langennut luterilaisten mittapuitten mukaan! Ryhmäläiset pistivät minut kuitenkin tunnustamaan tämän repsahduksen näin virtuaaliverbaalisesti. Tässä se nyt sitten on, olkaa hyvä. Häpeätahra kauniissa kilvoituksessani. Puolitoista viikkoa jäi uupumaan. Aika lähelle pääsin kuitenkin ekakertalaiseksi.
Kaikki kunnia ortodoksien yritteliäisyydelle jne., mutta minusta ei ole reilua luterilaisia makeastapaastoajia kohtaan pistää heti sisääntuloaulaan niin paljon suklaata tyrkylle, että niitä töllötellessä ihan silmät meinaavat päästä pullistua.
Ja kuka käski sävyttää koko eteisaulan ja vessatkin ruskealla? Minulla on ruskeat silmät, jotka aivan erityisen voimakkaasti reagoivat tuohon suklaan väriin.
Jahas. Tämä vuorokausi päättyi juuri tähän, joten päättyköön oheinen vaikerruskin.
Kirjoittaminen kyllä jatkuu, lupaan sen. Siis pääsiäiseen asti.
keskiviikko 1. huhtikuuta 2009
36. paastopäivä: KRISTILLISESTÄ SYVÄMIETISKELYSTÄ
Tänään minulla oli ilo saada olla hyvän suomalaisen uskonnollisen elokuvan ennakkonäytöksessä. Kyse on perjantaina ensi-iltansa saavasta Klaus Härön filmistä Postia pappi Jaakobille. Teemoina ovat esirukous, armo ja anteeksiantamus.
Kotimaa-lehden toimittaja Olli Seppälä arvioi näkemäänsä: Erilainen, hiljainen, taiteellinen, ajatteluttava, syvästi kristillinen, näkemyksellinen.
Ulkoisesti postitarinassa ei tapahdu paljonkaan, mutta sisäisesti sitäkin enemmän.
Tehdä nyt elokuva esirukouksesta...?
Kaikki eivät edes tiedä, mitä sillä tarkoitetaan. Rohkea aihevalinta!
Toinen kummajainen esirukouksen ohella on varmasti ns. kristillinen syvämietiskely eli sanaton / kohteeton mietiskely. Kyse on sellaisesta hiljentymisestä Jumalan edessä, jossa kaikki mielikuvat, käsitteet ja ajatukset jäävät taakse.
Keskiajalla tätä rukousmuotoa arvostettiin etenkin luostareissa, mutta varsinkin luterilaisuus paheksui sitä, koska valistuksen filosofia asetti järjen kaiken muun edelle. Sydän ja tunteet olivat uskonnossa epäilyttäviä. Vain järki saneli totuuden. Näin uskonnollinen kokemus menetti paljon syvyydestään. Jumala oli nyt jossakin kaukana pilvien takana, ei enää kristityn sydämessä.
Viime vuosikymmenien aikana kristityt ovat taas alkaneet harjoittaa syvämietiskelyä. Kiinnostus sitä kohtaan sai alkunsa nuorten etsijöitten kääntymisestä idän gurujen puoleen, koska he eivät löytäneet tai eivät osanneet etsiä syvämietiskelyn opettajia lännestä.
Kaikesta tästä hiljaisuuden rukouksen uudesta heräämisestä huolimatta suurin osa ihmisistä ei osaa ottaa hiljaisuuden tarvetta vakavasti. Miksi?
Meillä ei ole aikaa. Vuosisatamme kirous on kiire. "Juuri nyt ei ole aikaa, ehkä myöhemmin... kun tämä työ on saatu valmiiksi..." Tekosyistä ei ole puutetta. rukoukseen uhrattu aika tuntuu meistä hukkaan heitetyltä, koska emme rukoillessamme "tee" mitään. Kristillisen mielenlaadun saavuttamiseksi on kuitenkin tärkeätä antaa päivittäin aikaa Kristukselle.
Ajan lahja on lahja itsestämme. Olisi mieletöntä sanoa, että rakastamme jotakuta henkilöä, mutta emme suostuisi antamaan hänelle aikaamme. Jos olemme vakuuttuneita siitä, että olemukseemme kuuluu salainen, sisäinen ulottuvuus, löydämme helposti aikaa sen tutkimiseen.
Olemme liian sitoutuneita kellonaikaan, ja koska kello määrää kaiken, ei meillä tunnu koskaan olevan aikaa. Ajattelemme aina vain "ennen" tai "sen jälkeen", elämme tuskin koskaan nykyhetkessä.
Toisaalta on ihmisiä,
joilla tuntuu aina olevan aikaa.
He ovat rauhallisia ja rentoutuneita.
Usein heillä on paljon tekemistä,
ja he suorittavat työnsä hyvin.
He "ottavat" itselleen aikaa
hiljentymiseen ja mietiskelyyn!
Hauska kuriositeetti: Tähän blogiinkin on sisällytetty
jonkinlainen kello, mutta se on aina osoittanut ihan puuta, heinää!
:-)
Kotimaa-lehden toimittaja Olli Seppälä arvioi näkemäänsä: Erilainen, hiljainen, taiteellinen, ajatteluttava, syvästi kristillinen, näkemyksellinen.
Ulkoisesti postitarinassa ei tapahdu paljonkaan, mutta sisäisesti sitäkin enemmän.
Tehdä nyt elokuva esirukouksesta...?
Kaikki eivät edes tiedä, mitä sillä tarkoitetaan. Rohkea aihevalinta!
Toinen kummajainen esirukouksen ohella on varmasti ns. kristillinen syvämietiskely eli sanaton / kohteeton mietiskely. Kyse on sellaisesta hiljentymisestä Jumalan edessä, jossa kaikki mielikuvat, käsitteet ja ajatukset jäävät taakse.
Keskiajalla tätä rukousmuotoa arvostettiin etenkin luostareissa, mutta varsinkin luterilaisuus paheksui sitä, koska valistuksen filosofia asetti järjen kaiken muun edelle. Sydän ja tunteet olivat uskonnossa epäilyttäviä. Vain järki saneli totuuden. Näin uskonnollinen kokemus menetti paljon syvyydestään. Jumala oli nyt jossakin kaukana pilvien takana, ei enää kristityn sydämessä.
Viime vuosikymmenien aikana kristityt ovat taas alkaneet harjoittaa syvämietiskelyä. Kiinnostus sitä kohtaan sai alkunsa nuorten etsijöitten kääntymisestä idän gurujen puoleen, koska he eivät löytäneet tai eivät osanneet etsiä syvämietiskelyn opettajia lännestä.
Kaikesta tästä hiljaisuuden rukouksen uudesta heräämisestä huolimatta suurin osa ihmisistä ei osaa ottaa hiljaisuuden tarvetta vakavasti. Miksi?
Meillä ei ole aikaa. Vuosisatamme kirous on kiire. "Juuri nyt ei ole aikaa, ehkä myöhemmin... kun tämä työ on saatu valmiiksi..." Tekosyistä ei ole puutetta. rukoukseen uhrattu aika tuntuu meistä hukkaan heitetyltä, koska emme rukoillessamme "tee" mitään. Kristillisen mielenlaadun saavuttamiseksi on kuitenkin tärkeätä antaa päivittäin aikaa Kristukselle.
Ajan lahja on lahja itsestämme. Olisi mieletöntä sanoa, että rakastamme jotakuta henkilöä, mutta emme suostuisi antamaan hänelle aikaamme. Jos olemme vakuuttuneita siitä, että olemukseemme kuuluu salainen, sisäinen ulottuvuus, löydämme helposti aikaa sen tutkimiseen.
Olemme liian sitoutuneita kellonaikaan, ja koska kello määrää kaiken, ei meillä tunnu koskaan olevan aikaa. Ajattelemme aina vain "ennen" tai "sen jälkeen", elämme tuskin koskaan nykyhetkessä.
Toisaalta on ihmisiä,
joilla tuntuu aina olevan aikaa.
He ovat rauhallisia ja rentoutuneita.
Usein heillä on paljon tekemistä,
ja he suorittavat työnsä hyvin.
He "ottavat" itselleen aikaa
hiljentymiseen ja mietiskelyyn!
Hauska kuriositeetti: Tähän blogiinkin on sisällytetty
jonkinlainen kello, mutta se on aina osoittanut ihan puuta, heinää!
:-)
tiistai 31. maaliskuuta 2009
35. paastopäivä: EROON KAIKESTA. NYT!
Eilen puhuttiin ateistien Lontoossa järjestämästä bussikampanjasta.
Nyt kampanja on saanut jatkoa: http://www.kotimaa.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=8298&Itemid=38
Jos eroat kirkosta,
niin loogisuuden nimissä
peru samalla myös kasteesi!
Kolmella punnalla saat
urotyöstäsi hienon diplomin.
Ei mitään uutta auringon alla:
Paljon ennen internetiä
hämäläiset kävivät ristiretkien aikaan
Hämeenlinnassa Katumajärvellä
pesemässä kasteensa pois.
Internet on ihme keksintö:
Sen avulla ihmisen on niin helppo erota,
klikata itsensä irti vaikka mistä.
Ei harkinta-aikaa, ei liikaa vaivaa.
Jos yöllä ei tule uni,
niin aina voi käydä eroamassa
vaikkapa kirkosta.
Tuo eroamisvimma
on kummallinen epidemia.
Mistä kaikesta ihminen oikein voi erota,
mitkä jutut jättää väliin, mitä hylätä,
mistä ihan vaan lintsata?
LINTSATA voi koulunkäynnistä
ja muista yhteiskunnallisista velvollisuuksistaan.
Oikeuksistaan kukaan tuskin lintsaa?
VÄLIIN VOI JÄTTÄÄ sosiaalisen kanssakäymisen
ja erakoitua.
Väliin voi jättää itsensä kehittämisen,
omien elämänkysymysten käsittelyn.
Eli ollaan vaan ja möllötetään,
ei hankita elämää.
Tai sitten suunnitellaan
kaikessa hiljaisuudessa
kostoa yhteiskunnalle...
HYLÄTÄ voi itsensä,
epäterveellisen elämäntavan,
mammonan.
EROTA voi kirkosta vaan ei valtiosta.
Puolisostaan vaan ei lapsistaan.
Yhteisöistä, järjestöistä, työpaikastaan.
Mutta voiko ihmisistä sanoa,
että he erosivat ystävinä,
jos eron syy on muu kuin kuolema?
Ei kai erilleen kasveta vaan joudutaan?
Jos kirkko erotetaan joskus valtiosta,
niin minä jään mieluummin kirkkoon!
Miten onnellinen ihminen lopulta olisi
päästyään irti kaikista sidonnaisuuksistaan?
Paholainen, diabolos eli erilleen heittäjä,
ainakin on tyytyväinen:
Yksinäinen ihminen on hänelle helppo suupala.
Jumala sen sijaan tahtoo kutsua yhteen,
pitää koossa, yhdistää.
Jumalan yhteydessä pysyminen onkin
uskonelämässä kaiken a ja o.
Ei vapautemme lopultakaan voi olla
vain vapautta jostakin.
Vapautemme on nimenomaan
vapautta johonkin.
Veikkaisin,
että tuo vapaus johonkin
tarkoittaa sitoutumista rakkauteen
Nyt kampanja on saanut jatkoa: http://www.kotimaa.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=8298&Itemid=38
Jos eroat kirkosta,
niin loogisuuden nimissä
peru samalla myös kasteesi!
Kolmella punnalla saat
urotyöstäsi hienon diplomin.
Ei mitään uutta auringon alla:
Paljon ennen internetiä
hämäläiset kävivät ristiretkien aikaan
Hämeenlinnassa Katumajärvellä
pesemässä kasteensa pois.
Internet on ihme keksintö:
Sen avulla ihmisen on niin helppo erota,
klikata itsensä irti vaikka mistä.
Ei harkinta-aikaa, ei liikaa vaivaa.
Jos yöllä ei tule uni,
niin aina voi käydä eroamassa
vaikkapa kirkosta.
Tuo eroamisvimma
on kummallinen epidemia.
Mistä kaikesta ihminen oikein voi erota,
mitkä jutut jättää väliin, mitä hylätä,
mistä ihan vaan lintsata?
LINTSATA voi koulunkäynnistä
ja muista yhteiskunnallisista velvollisuuksistaan.
Oikeuksistaan kukaan tuskin lintsaa?
VÄLIIN VOI JÄTTÄÄ sosiaalisen kanssakäymisen
ja erakoitua.
Väliin voi jättää itsensä kehittämisen,
omien elämänkysymysten käsittelyn.
Eli ollaan vaan ja möllötetään,
ei hankita elämää.
Tai sitten suunnitellaan
kaikessa hiljaisuudessa
kostoa yhteiskunnalle...
HYLÄTÄ voi itsensä,
epäterveellisen elämäntavan,
mammonan.
EROTA voi kirkosta vaan ei valtiosta.
Puolisostaan vaan ei lapsistaan.
Yhteisöistä, järjestöistä, työpaikastaan.
Mutta voiko ihmisistä sanoa,
että he erosivat ystävinä,
jos eron syy on muu kuin kuolema?
Ei kai erilleen kasveta vaan joudutaan?
Jos kirkko erotetaan joskus valtiosta,
niin minä jään mieluummin kirkkoon!
Miten onnellinen ihminen lopulta olisi
päästyään irti kaikista sidonnaisuuksistaan?
Paholainen, diabolos eli erilleen heittäjä,
ainakin on tyytyväinen:
Yksinäinen ihminen on hänelle helppo suupala.
Jumala sen sijaan tahtoo kutsua yhteen,
pitää koossa, yhdistää.
Jumalan yhteydessä pysyminen onkin
uskonelämässä kaiken a ja o.
Ei vapautemme lopultakaan voi olla
vain vapautta jostakin.
Vapautemme on nimenomaan
vapautta johonkin.
Veikkaisin,
että tuo vapaus johonkin
tarkoittaa sitoutumista rakkauteen
maanantai 30. maaliskuuta 2009
34. paastopäivä: JUMALATTOMAN HAUSKA MAINOSKAMPANJA?
Lontoossa viime lokakuussa järjestetty ateistien mainoskampanja on tulossa myös Suomeen. Vapaa-ajattelijain liiton ja Humanistiliiton yhteiskampanjassa bussien kylkiin liimataan mainoksia, joissa lukee "Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä". Tai sitten ei liimata. Luulisi liikennelaitostenkin miettivän kaksi kertaa, millaisia viestejä bussit kuljettavat.
Mainoksia on tulossa suurimpiin kaupunkeihin, ainakin Helsinkiin ja Tampereelle. Kampanja on tarkoitus toteuttaa kokonaan lahjoitusvaroin. Keräys on vielä käynnissä, eikä ole tietoa, kuinka laajalti mainostilaa hankitaan.
"Uskonnottomat ovat kauan olleet iso, mutta näkymätön vähemmistö Suomessa, joten tällä kampanjalla haluamme nostaa uskonnottomuuden esiin positiivisessa mielessä. Emme pyri käännyttämään ketään, vaan rohkaisemaan ihmisiä huomaamaan oma uskonnottomuutensa", julistaa Vapaa-ajattelijain pääjehu.
Uskonnonvapaus, vapautus uskonnosta? Uskonnonvapaus, vapaus harjoittaa omaa uskontoaan! Oikeus, joka ei kuulu vain vähemmistöille, vaan myös enemmistölle. Miksi tämä tosiasia niin helposti halutaan unohtaa?
Kristittyjä on tapana lyödä sloganilla: "Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat!" Kristittyjä pruukataan pitää ilonpilaajina, jotka ovat muuttaneet evankeliuminsa (eli ilosanoman) suruviestiksi!
Jos minä nyt vakuuttuisin ykskaks siitä, että Jumalaa ei ole olemassa, vaan uskoni olisi ollut ihan naurettavaa hömpötystä ja kuvittelua, niin itkuunhan minä ratkeaisin. En minä tähänkään asti ole syyttänyt Jumalaa ongelmistani ja vaikeuksistani. Osaan minä toki itsekin elämäni ja asiani sotkea. Raskainta olisi huomata, ettei enää olisikaan ketään, johon turvata vaikeuksien keskellä.
Kyse olisi niin suuresta pettymyksestä, että en ole lainkaan varma, kestäisinkö sitä. Ja jos selviäisinkin siitä, niin kestäisi todella kauan totuttautua ajatukseen, että olenkin oman onneni seppä. Sitten minulla olisi kaksi mahdollisuutta: Ryhtyä sudeksi toisille ihmisille tai kenties yrittäisin makeilemalla ja toisille mielinkielin olemalla saavuttaa tarkoin salaamani pyrkimykset.
Ilman jumalaa en varmaan kestäisi olla. Minun pitäisi keksiä sellainen itselleni. Valta? Menestys? Ihmiskunnia? Mammona?
Äh, mikään noista ei oikein innosta. En myöskään ymmärrä, miten tästä elämästä voisi nauttia sen vuoksi, että Jumalaa ei ehkä ole? Luoko jumalattomuus jollekulle jonkinlaista turvallisuudentunnetta? Vapautuuko jumalaton murheistaan ihan tuosta vaan? Ja olisiko lopultakin kyse vain vanhan aatteen kierrättämisestä: "Syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna me kuolemme!"
Pakko tunnustaa, että koko elämäni joko pysyy pystyssä tai kaatuu Jumalaan uskomisen varassa tai takia. Pääsiäispupuille aina muistutetaan, ettei pidä laittaa kaikkia munia samaan koriin. Mutta minäpoika se vaan olenkin pistänyt elämässäni kaiken yhden kortin varaan!
Toisaalta: Jos on upottava, niin tehdään se sitten niin maan perusteellisesti - torvet soiden ja liput liehuen! Tättä-rää!
Lopuksi tältä paikalta: Opiskeluaikoinani istuin paljon teologisen tiedekunnan lehtisalissa lukemassa mitä ihmeellisimpiä lehtiä. Vapaa-ajattelijoitten aviisi oli yksi suosikeistani. Erityisesti mieleeni painui erään pitkän päivätyön Vapaa-ajattelijain liitossa tehneen miehen nekrologi. Teksti oli kunnioitusta herättävän pitkä ansioluetteloineen ja ylenpalttisine kehuineen, lähes aukeaman kokoinen kuvineen päivineen. Minuun kolahti kuitenkin viimeinen lause:
"Valitettavasti hän vähän ennen kuolemaansa kääntyi Jumalan puoleen".
Niinhän se toinen niistä ristin ryöväreistäkin...
Näitä käännynnäisiä sopii toki onnitella!
;-)
sunnuntai 29. maaliskuuta 2009
33. paastopäivä: ÄLÄ SYYTÄ, ÄLÄ VALITA, ÄLÄ SELITÄ!
Mistään tähänastisesta blogikirjoituksestani en ole saanut sellaista morkkista kuin eilisestä. Tunnustan provosoituneeni Hesarin jutusta, jossa kerrottiin, miten suomalainen kultaseppä on valmis puristamaan ihmisten tuhkasta kalliin timantin muistoksi omaisille. Maasta sinä olet tullut. Maaksi sinun pitää jälleen tulla. Ei timantiksi. Haluan kuolemani hetkellä jättäytyä Jumalani käsiin, en joutua kultasepän hyppysiin.
Tyylillisestikin eilinen juttu oli aikamoinen poikkeama kaavasta, jonka olin itse itselleni tähän blogiin valinnut / keksinyt. Kuntosalitreenin jälkeen mietiskelin taas näitä juttuja pukuhuoneessa. Tajusin, että jos kyseinen kaava on ihan omatekemä, niin silloinhan minulla on lupa ja oikeus, valta ja voima rikkoa oma kaavani. Ei minun pidä kangistua edes omiin kaavoihini...
Enempää en sano aiheesta, sillä otsikkoon merkityt sanat ÄLÄ SYYTÄ, ÄLÄ VALITA, ÄLÄ SELITÄ ovat yhtä kuin uudenvuodenlupaukseni vuodelle 2009. Eli haluan pitää lupaukseni, olla sanojeni mittainen mies. Mutta kaavan minä murran, jos se alkaa liikaa kahlita sitä, mitä oikeasti tahdon sanoa.
Muuan FaceBook-kaverini, ammattitoimittaja, sanoi, että minun olisi ollut viisasta pitäytyä enemmän näissä paastojutuissa. Mutta kirjoittaa nyt liki 50 paastotekstiä... Miten se olisi mahdollisuutta, en millään löydä yhdelle asialle puoltasataa erilaista näkökulmaa. Mutta kenties vielä yhden:
PAKKOPAASTO!
Eilinen maailmanlaajuinen valojensammutuskampanja oli ihan mielenkiintoinen keksintö, oivallus, havaintoesimerkki, valomerkki ja ties mitä. On mielenkiintoista nähdä, millainen notkahdus tuli TV:ntuijotustilastoihin puoli ysin uutisten, historian suurimman lottovoittoarvonnan ja Kahden keikan kohdalle.
Otitko sinä, lukija, osaa Earth Hour'iin? Miten sait aikasi kulumaan?
Kynttiläillallinen kavereitten kanssa olisi varmaan ollut ihan passeli keksintö. Itse saunoin kynttilän valossa. Blogimerkinnän kanssa tuli hieman kiire: Viimeinen rivi tuli valmiiksi juuri tasan klo 20.30. Kiireessä kirjoitin: Nyt pitää sammuttaa valot kaikissa KEHITYSmaissa. Huomasin mokan vasta äsken ja korjasin sen kehittyneiksi maiksi.
Sähkö ei varmaankaan ole ns. kehitysmaissa se kaikkein tärkein asia, vai kuinka? Joskus nuorena kuulin karmeita juttuja jenkkien kehitysaputoiminnasta. Idea oli suurin piirtein tämä: Viedään väritelkkareita alueille, joilla ei ole sähköä. Viedään kanoja alueille, joissa köyhillä ihmisillä ei ole varaa edes kananrehuun. Annetaan maitojauhetta imettäville äideille, jotta nämä lopettaisivat rintaruokinnan ja sekoittaisivat jauheen saastuneeseen veteen.
Ja lopuksi viedään kehitysmaihin kaikki teollistuneitten maitten ongelmat.
Kun ennen pruukattiin puhua Pimeästä Afrikasta, niin ainakin minä pikkupoikana (silloin, kun vielä sai ihan ilman rasistisyytöksiä puhua neekereistä) luulin, että kyse on matalasta sivistystasosta eikä sähköstä. Tai ledvalosta, niin kuin nykyään asia ilmaistaan.
"Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, saa nähdä suuren valkeuden".
Mitä on se valo, jota me tarvitsemme tänään?
Mitä on se valo, jota me tahdomme viedä köyhiin maihin?
Eilen meillä oli vapaaehtoisuuteen liittyvä yleinen ja yhtäläinen sähköstäpaastoamistunti. Sikäli kuin olot maapallolla jatkuvasti ihmisen oman harkitsemattoman toiminnan ansiosta huononevat (talous ja luonnonvarat), yhteistä paastoamista piisaa. Ja se paastoaminen ei sitten enää perustukaan vapaaehtoisuuteen vaan pakkoon!
Sitten meillä on kolme väistämätöntä pakkoa:
Paasto, verot ja köyhän kuolema,
kaikki varmoja nakkeja...
Tyylillisestikin eilinen juttu oli aikamoinen poikkeama kaavasta, jonka olin itse itselleni tähän blogiin valinnut / keksinyt. Kuntosalitreenin jälkeen mietiskelin taas näitä juttuja pukuhuoneessa. Tajusin, että jos kyseinen kaava on ihan omatekemä, niin silloinhan minulla on lupa ja oikeus, valta ja voima rikkoa oma kaavani. Ei minun pidä kangistua edes omiin kaavoihini...
Enempää en sano aiheesta, sillä otsikkoon merkityt sanat ÄLÄ SYYTÄ, ÄLÄ VALITA, ÄLÄ SELITÄ ovat yhtä kuin uudenvuodenlupaukseni vuodelle 2009. Eli haluan pitää lupaukseni, olla sanojeni mittainen mies. Mutta kaavan minä murran, jos se alkaa liikaa kahlita sitä, mitä oikeasti tahdon sanoa.
Muuan FaceBook-kaverini, ammattitoimittaja, sanoi, että minun olisi ollut viisasta pitäytyä enemmän näissä paastojutuissa. Mutta kirjoittaa nyt liki 50 paastotekstiä... Miten se olisi mahdollisuutta, en millään löydä yhdelle asialle puoltasataa erilaista näkökulmaa. Mutta kenties vielä yhden:
PAKKOPAASTO!
Eilinen maailmanlaajuinen valojensammutuskampanja oli ihan mielenkiintoinen keksintö, oivallus, havaintoesimerkki, valomerkki ja ties mitä. On mielenkiintoista nähdä, millainen notkahdus tuli TV:ntuijotustilastoihin puoli ysin uutisten, historian suurimman lottovoittoarvonnan ja Kahden keikan kohdalle.
Otitko sinä, lukija, osaa Earth Hour'iin? Miten sait aikasi kulumaan?
Kynttiläillallinen kavereitten kanssa olisi varmaan ollut ihan passeli keksintö. Itse saunoin kynttilän valossa. Blogimerkinnän kanssa tuli hieman kiire: Viimeinen rivi tuli valmiiksi juuri tasan klo 20.30. Kiireessä kirjoitin: Nyt pitää sammuttaa valot kaikissa KEHITYSmaissa. Huomasin mokan vasta äsken ja korjasin sen kehittyneiksi maiksi.
Sähkö ei varmaankaan ole ns. kehitysmaissa se kaikkein tärkein asia, vai kuinka? Joskus nuorena kuulin karmeita juttuja jenkkien kehitysaputoiminnasta. Idea oli suurin piirtein tämä: Viedään väritelkkareita alueille, joilla ei ole sähköä. Viedään kanoja alueille, joissa köyhillä ihmisillä ei ole varaa edes kananrehuun. Annetaan maitojauhetta imettäville äideille, jotta nämä lopettaisivat rintaruokinnan ja sekoittaisivat jauheen saastuneeseen veteen.
Ja lopuksi viedään kehitysmaihin kaikki teollistuneitten maitten ongelmat.
Kun ennen pruukattiin puhua Pimeästä Afrikasta, niin ainakin minä pikkupoikana (silloin, kun vielä sai ihan ilman rasistisyytöksiä puhua neekereistä) luulin, että kyse on matalasta sivistystasosta eikä sähköstä. Tai ledvalosta, niin kuin nykyään asia ilmaistaan.
"Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, saa nähdä suuren valkeuden".
Mitä on se valo, jota me tarvitsemme tänään?
Mitä on se valo, jota me tahdomme viedä köyhiin maihin?
Eilen meillä oli vapaaehtoisuuteen liittyvä yleinen ja yhtäläinen sähköstäpaastoamistunti. Sikäli kuin olot maapallolla jatkuvasti ihmisen oman harkitsemattoman toiminnan ansiosta huononevat (talous ja luonnonvarat), yhteistä paastoamista piisaa. Ja se paastoaminen ei sitten enää perustukaan vapaaehtoisuuteen vaan pakkoon!
Sitten meillä on kolme väistämätöntä pakkoa:
Paasto, verot ja köyhän kuolema,
kaikki varmoja nakkeja...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
