Pari päivää sitten lähdin eräistä juhlista pois, kun alkoivat juoda kahvia ja syödä mansikkakakkua. Mainitsin ohimennen paastosta ja siitä, kun olen vielä liian nuori tuota kahviakin juomaan. Eläkkeellä lupasin opetella...
Eilen illalla istuin vaimon kanssa ravintolassa syömässä. Kummallakin oli ollut tolkuttoman pitkä päivä ja syöminen oli jäänyt väliin. Nälkä oli kova. Ihan kiukuksi pisti, kun eteen tuotiin pienissä ruukuissa sellainen hiirelle sopiva annos, vaikka me olisimme voineet syödä - kaksi hevosta! Annos oli aivan OK, mutta olisin voinut syödä 7 samanlaista lisää...
No, vaimo tahtoi jälkiruuan. Ei siinä mitään, ei hän ollut paastojuonessa mukana. Minä pysyin tiukkana, vaikka hovimestarikin koetti houkutella lankeamaan.
Harmillista, ettei menneillä torjuntavoitoilla auta pullistella enää tänään. Tänäänkin pääsin syömään itseäni paremmassa seurassa uppo oudossa paikassa. Hengellisen ohjauksen ryhmämme kokoontui kulttuurikeskus Sofiassa Vuosaaressa.
Tutustu Sofiaan: www.kulttuurikeskussofia.fi/
Ortodoksinen kirkko omistaa kyseisen keskuksen, entisen pankin kesänviettopaikan. Ortodoksit ovat monessa suhteessa meitä luterilaisia edellä varainkeruutaidossa. Siinä, missä me vain anomme määrärahoja, ortodoksit haistavat hyvin bisneksen.
Tässä vaiheessa joku varmasti miettii, että kun se luterilainen kirkko onkin niin älyttömän rikas, kun se omistaa kiinteistöjä ja metsiä ja kirkkoja ja... Ja kirkollisveroakin vielä keräävät, mokomat...
Jostakin syystä näyttää siltä, että luterilainen omistaminen on jotenkin kielteisempi ilmiö kuin ortodoksinen omistaminen, vai kuinka? Pohdin tänään siellä Sofiassa, että milläs muulla tavalla kirkko tässä maailmassa turvaa toimintansa jatkumisen kuin juuri omistamalla jotakin? Sallikaa mun nauraa, jos joku kehtaa ehdottaa niitä verovaroja. Markka-aikanakin ne luvut olivat tosi päätä huimaavia: Helsingissäkin yksi penni markasta!
En ilmeisesti saanut tällä sinänsä mielenkiintoisella ekskursiollani hämätyksi lukijaani niin, että hän olisi unohtanut tuon alussa mainitun repsahduksen?
No, palataan sitten takaisin astialle. Eli Sofiassa oli jälkiruokana PANNUKAKKUA, KERMAVAAHTOA JA MANSIKKAHILLOA! Pannaria oli pakko saada. Mansikkahilloa oli pakko saada. Kermavaahtoa oli pakko saada. Otin häveliäästi vain yhden palan, joka oli melkeinpä hotkaistava, kun aika loppui ja meille tuli kiire mennä rukoilemaan. Minä olisin mieluummin palannut rikospaikalle kuin etsiytynyt rukouspaikalle.
Minä ainakin osaan rukoilla ruoka suussa. Etenkin jälkiruoka. Olisin jatkanut rukoiluani siinä ruokapöydän ääressä, mutta ei mennyt läpi. Lähdettävä oli.
Mikä huutava vääryys: Eilen oli liian vähän syötävää. Tänään olisi ollut riittävästi seisovassa pöydässä safkaa, vaan ei ollut aikaa syödä!!! Miten voi olla niin, että luterilainen pappi miltei kuolee nälkään ortodoksisten lihapatojen ääreen?
Mutta vieläkään en ole langennut luterilaisten mittapuitten mukaan! Ryhmäläiset pistivät minut kuitenkin tunnustamaan tämän repsahduksen näin virtuaaliverbaalisesti. Tässä se nyt sitten on, olkaa hyvä. Häpeätahra kauniissa kilvoituksessani. Puolitoista viikkoa jäi uupumaan. Aika lähelle pääsin kuitenkin ekakertalaiseksi.
Kaikki kunnia ortodoksien yritteliäisyydelle jne., mutta minusta ei ole reilua luterilaisia makeastapaastoajia kohtaan pistää heti sisääntuloaulaan niin paljon suklaata tyrkylle, että niitä töllötellessä ihan silmät meinaavat päästä pullistua.
Ja kuka käski sävyttää koko eteisaulan ja vessatkin ruskealla? Minulla on ruskeat silmät, jotka aivan erityisen voimakkaasti reagoivat tuohon suklaan väriin.
Jahas. Tämä vuorokausi päättyi juuri tähän, joten päättyköön oheinen vaikerruskin.
Kirjoittaminen kyllä jatkuu, lupaan sen. Siis pääsiäiseen asti.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti