32. paastopäivä: ARVOSTUSTA VASTA KUOLEMAN JÄLKEEN?

Mies jätti leskelleen sievoisen summan rahaa. Testamentissaan mies toivoi, että nainen hankkisi rahoilla jotakin sellaista, josta nainen piti ja joka jollakin tavalla muistuttaisi naista puolisostaan.
Kului muutama kuukausi, ja sureva leski ilmestyi ihmisten ilmoille silmin nähden ilahtuneena, esitellen uutta, upeaa timanttiaan.

Timantin ihastelun lomassa ihmiset ällistelivät suruajan lyhyyttä ja kyselivät ihmeissään, millä tavalla tuo arvokas koru viittasi edesmenneeseen puolisoon. Nainen hymyili iloisesti: "Muistan miestäni aina, kun pidän tätä korua. Tämä timantti on näet puristettu hänen tuhkastaan!"

Suurin piirtein näin kaupunkilegenda meni. Se oli mielestäni sekä yllättävä että ällöttävä. Mauton. Makaaberi. Tuon jutun kanssa kykenevät mauttomuudessaan kilpailemaan vain ne amerikkalaiset, joiden tuhkat on kapseleissa singottu maata kiertävälle radalleen. Ajatuksena on, että vaikkapa perheen lapset voivat sitten tähyillä taivaalle ja vilkuttaa ohikiitäville ukeille ja mummeilleen.

Millaisessa maailmassa me oikein elämme?

No, niin. Kaupunkilegenda timantista uhkaa toteutua - ja vielä Suomessa. Tämänpäiväisessä Hesarissa kerrottiin, miten heinolalainen kultaseppä on aloittanut muistotimanttien markkinoinnin jo pari vuotta sitten. Hiljaista on kuulemma ollut. Ja hyvä niin.

70-kiloisesta ihmisestä saa vajaan kilon hiiltä. Koko prosessii tuhkan käsittelyn aloittamisesta valmiiksi timantiksi kestää 15-16 viikkoa. Karaatin kokoinen timantti maksaa 13.000-14.000 euroa. Eli kyse on aikamoisesta lisäarvosta, kun Jumala käytti meidän valmistamiseemme vain pari sataa euroa per nuppi.

Muutamia kiusallisia reunamerkintöjä uutiseen:

1) Kultasepätkin tahtovat hyötyä ihmisten kuolevaisuudesta. Hautaustoimistot eivät tykkää ruumiskakunjakajista? (jos lukija ei tiedä, mikä ruumiskakku on, niin kerron kysyttäessä).

2) Pitäisikö timantti-ihmiset haudata hautuumaan asemesta erityisiin hautakassaholveihin? Yleisölle maksullinen sisäänpääsy virka-aikana?

3) Jos omaiset päättävät pitää timantin itsellään ja heille tulee rahapula, voivatko he myydä Hilma-mummon?

4) Pitkän päälle timantti ei ole hyvä sijoitus. Timantit eivät olekaan ikuisia, jos Jumala Suuressa RuumiinYlösNousemusOperaatiossaan tahtoo käyttää jotakin vanhaa ihmisbodyja rekonstruoidessaan? Silloinhan ne timantit vain ykskaks katoavat markkinoilta. Onhan sitä ennenkin sanottu, että Jumala antoi, Jumala otti. Ihminen vain yritti vetää välistä...

Huh.
Tällainen juttu syntyi tällä kertaa. Ei maha mittään. Tai pikemminkin: Ei näe mittään! Kello on nimittäin juuri nyt 20.30 lauantai-iltana 28.3.09. Se tietää sitä, että juuri nyt pitää kaikissa kehittyneissä maissa sammuttaa valot.

31. paastopäivä: ONKO ELÄMÄ VAIN HARJOITTELUA?

Harjoittelu tekee mestarin, sanotaan. Harjoittelemalla (tai matkimalla) opimme perustaitomme: Kävelemisen, kengännauhojen solmimisen, lukemisen, laskemisen. Myös sen, mikä on tärkeää?

Robert Fulghum on kirjoittanut kirjan, jolla on pitkä nimi: Kaikki mitä minun on todella tarvinnut tietää opin jo lastentarhassa. Tässä kirjoittajan lista:

Jaa kaikki.
Pelaa reilua peliä.
Älä lyö ihmisiä.
Pane tavarat takaisin sinne, mistä otit ne.
Siivoa omat sotkusi.
Älä ota tavaroita, jotka eivät ole sinun.
Pyydä anteeksi, kun loukkaat jotakuta.
Pese kätesi, ennen kuin rupeat syömään.
Vedä vessa.
Pikkuleivät ja kylmä maito tekevät hyvää.
Elä tasapainoista elämää - opi jotakin ja ajattele jotakin ja piirrä ja maalaa ja laula ja tanssi ja leiki ja tee työtä vähän joka päivä.
Ota nokkaunet iltapäivisin.
Kun lähdet ulos maailmaan, varo liikennettä,
pidä toista kädestä ja pysyttele yhdessä muiden kanssa.
Tajua ihme. Muista pieni siemen viilipurkissa:
juuret menevät alas ja kasvi ylös eikä kukaan oikein tiedä, miten ja miksi, mutta me olemme kaikki samanlaisia.
Kultakalat ja hamsterit ja hiiret ja pieni siemenkin viilipurkissa kuolevat kaikki. Niin mekin.
Ja sitten muista Astrid Lindgrenin kirjat ja ensimmäinen oppimasi sana, suurin kaikista: KATSO.

Monissa elokuvissa on leikitelty ajatuksella, että ihminen voisi vaikuttaa ajan kulkuun. Yhdessä leffassa miehellä oli kaukosäädin, jolla hän pystyi kelaamaan elämäänsä edestakaisin. Toisessa rainassa nuorukaisella oli taito pysäyttää aika: muut ihmiset pysähtyivät , ja hän saattoi tarkastella näitä taiteilijan silmin. Kolmannessa taas kerrottiin kaksi tarinaa rinnakkain: Mitä tapahtui, kun nainen astui metroon tai kun ei astunut metroon.

Voiko elämää harjoitella?

Avoliittoa monet pitävät jonkinlaisena harjoitusavioliittona. Vuodet kuluvat - ja harjoittelu vain jatkuu?
Häihin saa valmennusta, jonkin verran myös vanhemmuuteen. Entä apua, kun pilvilinnat romahtavat?
Armeija oli ennen miesten koulu. Opetetaanko siellä tappamaan?
Ihminen oppii kuulemma kantapään kautta parhaiten. Yritys ja erehdys. Onko ihminen riitävän fiksu ottaakseen opikseen?
Onko makaaberia harjoitella kuolemista kokeilemalla ruumisarkussa makaamista?

Ihmisen elämä menee purkkiin ensimmäisellä otolla. Emme voi jättää mitään hetkeä väliin, vaikka hukata voimmekin aikaa mielin määrin.

Elämämme pituutta emme pysty lisäämään pätkän vertaa. Meille on annettu jokaiselle tietty aikaraja, jota emme voi ylittää. Kiusallisen usein joudumme kuitenkin toteamaan, että "omaperäisellä" elämäntyylillään ihminen voi tuon rajan kyllä roimasti alittaa...

Natsien keskitysleirillä surmatun teologin Dietrich Bonhoefferin, virsikirjamme virren 600 kirjoittajan, mukaan Elämän tarkoitus on rakkaudessa kasvaminen ja valmistautuminen iankaikkista elämää varten. Tuo ajatus on minulle rakas. Hautajaisissa olen käyttänyt sitä kerran jos toisenkin.

Matkalaukut valmiina. Suunta selvillä. Mieli korkealla.

30. paastopäivä: IHMINEN PIILOSSA, JUMALA ETSII!

Hyvä lukija.

Nyt esillä olevat tekstit ovat paastoon liittyviä ja paastoamisesta inspiraationsa saaneita ajatuksiani, mietteitäni, Ahaa-elämyksiäni. Jaan ne mielelläni kanssasi.

Kyse ei siis ole mielipiteistä tai saarnaamisesta. Mielipiteillä tarkoitan jonkinlaista jääräpäistä, ehdottomasti lukkoonlyötyä perusasennetta joitakin asioita kohtaan tyyliin: Jos minun mielipiteeni ja tosiasiat ovat ristiriidassa keskenään, niin sen pahempi tosiasioille! Saarnaamisen perusidea taas on: Hoc dixit Domini, näin sanoo Herra. Siinä ei siis ole edes sijaa ihmisten mielipiteille. "Minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne", sanoo - arvatkaahan, kuka?

Olen tuonut esiin joitakin lempiajatuksiani, siis sellaisia, joihin palaan mielelläni yhä uudelleen ja jotka antavat minulle voimaa kestää. Useimmat tässä esitetyt ajatukset ovat kuitenkin niin tuoreita, että ensi kertaa laitan niitä mihinkään esille. Ne ovat vapaasti jatkojalostettavissa. Tarkoitan kehittäjillä itseäni ja lukijoitani. Tähän mennessä yksi ainoa lukija, Erik Tuntematon, on suostunut kulkemaan kanssani tätä paastomatkaa. Mutta tästä voisi todeta, ettei se määrä, vaan se laatu...

Nykyään puhutaan paljon avautumisesta. Usein kyse on jonkun pikkujulkkiksen sanomisista ja tekemisistä. Näitä "tietoja" keltainen lehdistö lypsää julkimoilta kuin liukuhihnalta.

Itse käytän avautumis-termiä toisella tavalla. Kyse on avautumisesta Jumalan todellisuudelle. Usein puhutaan siitä, miten Jumalaa tulee etsiä. Ei Jumala kuitenkaan kateissa ole, vaan me ihmiset, me olemme usein aivan pihalla, hukassa, eksyksissä. Jumala on aina läsnä ja lähellä, riippumatta siitä, koemmeko me niin vai emme.

Jumala etsii meitä. Meidän tehtävämme on tulla löydetyksi. Tämän tähden ihmisen tulee avautua, suorastaan antautua: Nyt en tee mitään, nyt en halua mitään, nyt en kaipaa mitään, nyt en toivo mitään. Kaikki aistit ovat avoinna, mieli on avoinna. Olen rentoutunut, silti samaan aikaan valpas.

Luovuttuani kaikesta vastarinnastani Jumalaa kohtaan lakkaan taistelemasta hänen tahtoaan vastaan, sanomasta EI. Mietiskellessäni näitä asioita tunnen syvää kehotusta toistaa yhä uudelleen: KYLLÄ, Isä! Mitään tämän syvempää ja mielekkäämpää en voi sanoa Jumalalleni.

Herra.
Suo minun olla
sinun yhteydessäsi.
Siinä kaikki,
mitä tarvitsen
aikaa ja ikuisuutta varten.

29. paastopäivä: KUOLEMAN MUISTAMISESTA

Memento mori.
Muista kuolemaasi.

Elämä on kuin heprealainen kirja.
Sitä luetaan
meikäläisittäin katsottuna
lopusta alkuun.

Loppu hyvä, kaikki hyvin.

Minulla oli lapsena
tapana lukea ensimmäiseksi
kirjan loppu.
Jos se oli hyvä, aloin lukea alusta.
Jos loppu oli mielestäni huono, kirja jäi lukematta.

Autuas loppu. Hyvä loppu.
Miksi meidän pitäisi kuolemaamme meditoida?

Keskiajalla opetettiin,
että ihmisen pitäisi käyttää yksi tunti päivästä
kuoleman mietiskelyyn.
Kun pidämme kuoleman tosiasian mielessämme,
ikään kuin olennaisena osana elämäämme,
opimme käyttämään jäljellä olevan elinaikamme
paremmin.

Paremmin?

Palvellaksemme Jumalaa uskossa ja
lähimmäisiämme rakkaudessa!

Työni puolesta olen tottunut hautajaisiin,
ne eivät minua pelota.
Mutta itse kuolemaan ja kuolemiseen
en ole tottunut, siitä ei ole tullut rutiinia.

Ja sittenkin:
Monta kertaa vanhenemista,
heikkenemistä,
hidasta hiipumista
on katkerampaa katsella
kuin kuolemaa silmästä silmään.

Nuorempana saatoin kuvitella itseni
korvaamattomaksi.
Enää en ajattele niin.
En ole pitkään aikaan ajatellut siten.

Piiri pieni pyörii
hyvin
ilman minuakin,
vaikka en enää olisikaan
työpaikallani
tai muulla vartiopaikallani
koko ajan asioista huolehtimassa.

Niinpä niin:
HUOLEHTIMASSA.
Siis hosumassa ja hätäilemässä.

Sadan vuoden päästä kaikki on ihan toisin.

Aikanaan koko maapallokin
kaikkine ihmisten aikaansaannoksineen
tuhoutuu.
Eipä kannattane katoavaisista asioista
niin hirveästi huolehtia?
Kullekin päivälle riittää
oma murheensa.

On hyvä muistaa
taivaan lintuja!

Kuoleman muistaminen
irrottaa meidät
tämän maailman
tekotärkeistä puuhasteluista.

Kisko sinäkin ajatuksesi irti
maanpäällisistä
päästäksesi ajattelemaan
olennaisia
eli ikuisia ajatuksia.

28. paastopäivä: JOKA AAMU ON PUURO UUS!

Neljään viikkoon en ole mässyttänyt karkkia. Eilen jätin kaiken makean syömisen pois. Mutta olen minä sentään jotakin mässyttänyt, ja vieläpä aivan jokaikisenä paastopäivän aamuna. Kyse on aamupuurosta.

Ennen saatoin leikkisästi sanoa, että olen puuron ystävä eikä minulla ole tapana syödä ystäviäni. Nyt, kun minusta on tullut puuron vihollinen, lapioin sitä leipäläpeeni suurella ruokahalulla, jos tällainen svetisistinen ilmaisu sallitaan.

LEIPÄLÄPI! Niinpä niin. Toki LeipäPapilla leipäläpi on! Eli siis suu. Ja puuron LISÄKSI tuosta lävestä hulahtaa läpi AINA myös kaksi makkaravoileipäpalasta. Vaimo ja tytär siitä jurnuttavat, että liikaa kaloreita, liikaa kaloreita, kyllä pelkkä puuro riittää, kyllä pelkkä puuro riittää.

Eikä riitä. LEIPÄ miehen tiellä pitää! Minulla on ihan vanhanmalliset ravintosuositukset mielessäni. Ne lienevät samalta ajalta kuin slogan: "Aamulla ja illalla / harjaan hampaat huolella. /Puhtaat hampaat / raikas suu / HammasPeikko lannistuu!" Ja niiden ohjeitten mukaan AAMUATERIA ON PÄIVÄN TÄRKEIN ATERIA. AAMEN. ( Aamen tässä yhteydessä on kirjoittajan oma vahvistus kyseiselle uskontunnustukselle).

Leipäpappi-sanalla on kolkko kaiku. Se viitannee tyyppiin, joka on valinnut uransa vain oman henkensä pitimiksi eikä juurikaan innostu käsitteestä Sielujen pelastus. Ehkä hänestä kuitenkin on ihan lystiä pukeutua papiksi ja olla huijarisaarnaaja. Viran puolesta hän heittää ulkokohtaisesti keikkaa, koska muuten ei tipu liksaa.

Kielenvastaisesti minä kirjoitan isolla Leivän ja Papin, sillä kyse on arvonimestä: LeipäPappi. Voisin ihan hyvin kuvitella jakavani köyhille ihmisille leipää jossakin leipäjonossa. Se ei kuitenkaan ole varsinainen kutsumukseni. Jakamani leipä on Elämän Leipää, Jumalan Sanaa. Mutta leipäpappikin olen sikäli, että saan leipäni toimimalla Jumalan Valtakunnan agenttina.

Kolme vuosikymmentä saarnattuani en koe saarnanneeni itseäni tyhjiin. Nykyään vain nautin enemmän saarnantekoprosessista kuin itse saarnaamisesta. Tätä nykyä koen messun huippukohdaksi ehtoollisen jakamisen. Eritoten leivän jakamisen.

Heikkoina hetkinäni olen pohtinut, joko minun tulisi jatkaa matkaani ja tehdä jotakin aivan muuta. Sitten seison taas alttarilla ja näen, miten seurakuntalaiset tulevat lähemmäksi, polvistuvat alttarin ääreen, painavat päänsä alas, ristivät kätensä ja jäävät odottamaan. Joku näyttää hymyilevän ylimaallisen onnellisena, jonkun silmäkulma on kostunut. Valtaosa joukosta on hyvin keskittynyttä. Siinä he ovat, osa minulle tuntemattomia, suuri osa eri yhteyksistä tuttuja. Kaikki siinä Herraansa kohtaamassa.

On kai aivan tarpeetonta sanoa, että tilanne on liikuttava. Joka kerran sydämeni sulaa näitten ihmisten edessä ja Kristuksen silmien alla. Olen kuulevinani äänen, joka sanoo minulle: Hannu, sinun paikkasi on tässä, näitten ihmisten paimenena.

Näin kuluu vuosi toisensa jälkeen, vuosikymmenetkin. Olen tässä, vielä tässä. Olenko tässä loppuun asti, Herra? Kerro minulle, osoita tiesi, jota minun pitää kulkea!

Joka aamu on puuro uus.
Hannu huttua keittää,
mielellänsä kielellänsä hämmentää,
antaa tuolle, antaa tuolle, antaa tuolle...

LUKIJAT: NYT PITÄISI KOMMENTOINNIN ONNISTUA ILMAN REKISTERÖINTIÄ! KOKEILKAAHAN!

Niinhän siinä tietysti kävi, että omasta syystäni, omasta suuresta syystäni johtuen vain kaksi ihmistä on kommentoinut tekstejäni. He ovat urheasti viitsineet rekisteröityä.

Myönnän mokanneeni !

Mutta nyt pitäisi tilanteen muuttua.

Eli, ystävät ja kylän miehet:
NYT KESKUSTELEMAAN, HURAA!!!
Iskekää säälittä kiinni myös vanhoihin juttuihin...
:-)

27. paastopäivä: OMAN SÄDEKEHÄN KIILLOTUSTA

VAROITUKSEN SANA: Alla olevaa tekstiä ei ole tarkoitettu heikkohermoisille,
mutta kylläkin huonovatsaisille!!!


Eilisessä tekstissäni himmensin Marian sädekehää. Tänään on Lutherin vuoro.

Lutherin yhteydessä puhutaan ns. Tornikokemuksesta. Se oli hetki, jolloin monella tavalla vaivattu mies valaistui. Hän ymmärsi: Pelastus tulee yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden.

Me tiedämme, että Lutherilla oli huono vatsa. Niinpä hän vietti suhteellisen pitkiä aikoja huussissa. Lukienkin, kenties? Sekä tyylitajun että hygienian kannalta katsottuna on tietysti viisaampaa puhua tornikokemuksesta kuin esim. vessakokemuksesta, vaikka hyyskät monta kertaa ovat niitä ainoita paikkoja, joissa ihminen tänä päivänä saa olla hetken rauhassa. Miksi tämä sama ei siis koskisi aivan yhtä hyvin myös keskiaikaa?

En tässä vähättele Lutherin oivallusta millään tavalla, olenhan itsekin luterilainen, mitä nyt vähän jään mietiskelemään Ahaa-elämyksen tapahtumapaikkaa. Haluan lähinnä laulaa Oodin Hotelli Helpotukselle, joka on tärkeä paikka meille kaikille. Ajatelkaahan, mitä kaikkea rekvisiittaa ihmiset kokoavat seurakseen käydessään Siellä, Missä Keisaritkin Käyvät yksin: Leluja, kirjoja, lehtiä, radioita, kännyköitä, peilejä, hajusteita, kynttilöitä. Landella Puuceitten seinät on vuorattu lehdistä leikatuin kuvin ja kartoin, parhaissa paikoissa on mukavuuslaitoksen varusteena jopa lämmitettävä istuinrengas...

Asian käsittelyä olisi voinut jatkaa pitempäänkin, onhan kyse aivan luonnollisesta ja arkisesta askareesta, mutta jääköön tällä haavaa tähän. Sen sijaan tahdon kertoa sinulle, rakas blogini, että minullakin oli eilen varsinainen tornikokemus. Mutta kun en silloin sattunut olemaan omassa tornissani - eli kotonani entisessä lastenhuoneessa, nykyisessä kotitoimistossani - en voi kutsua kokemustani tällä nimellä. Nyt lukija aavistelee, että olin vissiin veskissä, mutta siinä lukija erehtyy. Olin näet kuntosalin pukuhuoneessa.

Olin ollut ohjatulla Power-tunnilla, jossa nostellaan hiki hatussa rautaa. Ne tunnit ovat kuin armeijan sulkeiset: Tanko pura ja kokoa, lisää painoa, vähennä painoa, työnnä, kierrä, käännä ja väännä. Ja vielä vähän, hyvin menee...

Istuin saunan jälkeen pukuhuoneen penkillä nauttien palautumisjuomaa. Äkkiä kaikki melu ympäriltäni hälveni, jokin kaakeleitakin kirkkaampi valkoinen ympäröi minut, mieleni ei harhaillut vaan oli aivan levollinen. Hyvänolontunne lisääntyi entisestään. Ajattelin perhettäni, läheisiäni, työtäni, elämääni. Kaikessa sama rauha ja levollisuus: Jumala on läsnä. Tuli moikkaamaan minua sinne pukuhuoneeseen - tai ties missä me silloin hetken aikaa olimme, vaikka / kun minä en aamulla mennyt moikkaamaan häntä kirkkoon.

Levollisessa, läsnäolevassa, haltioituneessakin kokemuksessani oli jotakin samaa kuin Jörg Zinkillä, kun hän rukoili:

Ei minun tarvitse puhua, että kuulisit,
ei luetella, mitä minulta puuttuu,
ei muistuttaa sinua eikä kertoa,
mitä maailmassa tapahtuu
ja mihin tarvitsemme apuasi.

En tahdo paeta enkä karttaa ihmisiä,
en vihata melua enkä rauhattomuutta.
Mutta tahdon ottaa ne mukaani hiljaisuuteen
ja olla valmiina sinua varten.

26. paastopäivä: IHMINEN ON NOLLA, JEESUS ON YKKÖNEN!

"En tiedä koko Raamatusta mitään muuta kohtaa, joka niin hyvin sopisi tähän kuin tämän korkeasti siunatun Jumalan äidin pyhän laulun, joka on kaikkien niiden, jotka tahtovat hyvin hallita ja olla hyviä ja viisaita herroja, hyvä opetella ja muistaa. Hän laulaa siinä toden totta kaikkein suloisimmin Jumalan pelosta ja siitä, millainen Herra hän on, varsinkin millaisia tekoja hän on tehnyt sekä ylhäisten että alhaisten keskuudessa. Kuunnelkoon joku toinen huoraansa, joka laulaa maallista laulua; tätä siveää neitsyttä kuuntelee halukkaasti ruhtinas ja herra, jolle hän laulaa hengellisen, puhtaan, hyödyllisen laulun".

Kukas se tässä mahtaa olla äänessä? Otetaan vielä toinen näyte:

"Se ei ole myöskään huono tapa, että tätä laulua lauletaan kaikissa kirkoissa joka päivä vesperissä, lisäksi erittäin sopivasti ennen muita lauluja. Tämä suloinen Jumalan äiti suokoon minulle sellaisen hengen, että se voisi selittää tämän hänen laulunsa hyödyllisesti ja perusteellisesti, niin että Teidän Ruhtinaallinen Korkeutenne ja me kaikki saisimme siitä ymmärrystä ja taitoa elää nuhteettomasti ja sitten iankaikkisesa elämässä ylistää ja laula tätä ikuista Kiitosvirttä: siihen auttakoon meitä Jumala. Amen".

Näin kirjoittaa korkea-arvoiselle ja jalosukuiselle ruhtinaalle ja herralle, Herra Johann Friedrichille, Saksin Herttualle, Thûringenin Maakreiville ja Meissenin Rajakreiville, Armolliselle Herralleen ja Suojelijalleen Marian kiitosvirren (Magnificat) esipuheessa - TT Martti Luther!

Ensimmäinen Marianpäivänsaarnani oli kolme vuosikymmentä sitten pienoinen katastrofi. Olin omasta mielestäni keksinyt hyvän havaintoesimerkin puheeseeni: Meillä on tapana nähdä jonkinlainen sädekehä arvostamiemme ihmisten pään päällä. Mutta kun Jumala katsoo alas korkeuksistaan, hän näkee vain nollan! Satikutia tuosta oivalluksesta tuli niin seurakuntalaisilta kuin työtovereiltakin...

Lainaan Lutheria: "Ollakseen kelvollinen Jumalan äidiksi Marian täytyi olla nainen, neitsyt ja Juudan sukuun kuuluva sekä uskoa enkelin sanoma. Hänen täytyi olla sellainen kuin Sanassa oli hänestä sanottu. Aivan niin kuin puulla ei ollut muuta ansiota eikä arvoa kuin että se kelpasi ristiksi ja että Jumala oli sen siihen määrännyt, niin ei Mariakaan ollut millään muulla tavoin tämän äitiyden arvoinen kuin että hän oli siihen kelvollinen ja määrätty".

Marian palvonnan Luther kieltää tomerasti: "...on todellakin tarpeen asettaa jokin raja, ettei mentäisi liian pitkälle, kuten nimitettäessä häntä taivaan kuningattareksi. Se on kylläkin totta, mutta hän ei silti ole jumalatar, joka voisi antaa jotakin tai auttaa, niin kuin monet arvelevat rukoillen häntä enemmän kuin Jumalaa ja turvautuen häneen. Hän ei anna mitään, vaan yksin Jumala".

Ota tämänpäiväiseksi pohdiskelutekstiksesi tämä Lutherin sana: "Katso,
Jumalan ensimmäinen armotyö on, että
hän antaa laupeutensa kaikille,
jotka mielellään luopuvat
omasta mielipiteestään,
oikeudestaan,
viisaudestaan ja
kaikista henkisistä lahjoista ja
pysyvät vapaaehtoisesti hengessään köyhinä".

Nolla tarkoittaa: Ei mitään. Kerro minulle, lukijani, mikä teki Sädekehä versus nolla -ajatuksestani niin epäkelvon, että ihmiset siitä loukkaantuivat? Tomua ja tuhkaa me olemme kaikki ihmiset, koko sakki: Maasta otettuja, maahan jälleen palaavia.

Maan tomu viittaa siihen, että meidät ihmiset on rakennettu suhteellisen halvoista raaka-aineista. Siinä ei siis ole paljon kehumista kellään! Ilman Jumalan meihin puhaltamaa henkeä me jäisimme sinne maan rakoon lopullisesti. Mutta nytpä Jumala onkin päättänyt kutsua sielumme luokseen. Emmekä me minään henkinä taivaalla haahuile, vaan meillä on taivaassa jonkinlainen kirkastettu ruumis: Silloin emme ole enää köyhiä sen enempää kuin kipeitäkään, mutta silti meidän persoonamme on jotenkin kuviossa mukana niin, että me tunnistamme niin itsemme kuin toinen toisemmekin.

Kliffaa, hei!
:-)