29. paastopäivä: KUOLEMAN MUISTAMISESTA

Memento mori.
Muista kuolemaasi.

Elämä on kuin heprealainen kirja.
Sitä luetaan
meikäläisittäin katsottuna
lopusta alkuun.

Loppu hyvä, kaikki hyvin.

Minulla oli lapsena
tapana lukea ensimmäiseksi
kirjan loppu.
Jos se oli hyvä, aloin lukea alusta.
Jos loppu oli mielestäni huono, kirja jäi lukematta.

Autuas loppu. Hyvä loppu.
Miksi meidän pitäisi kuolemaamme meditoida?

Keskiajalla opetettiin,
että ihmisen pitäisi käyttää yksi tunti päivästä
kuoleman mietiskelyyn.
Kun pidämme kuoleman tosiasian mielessämme,
ikään kuin olennaisena osana elämäämme,
opimme käyttämään jäljellä olevan elinaikamme
paremmin.

Paremmin?

Palvellaksemme Jumalaa uskossa ja
lähimmäisiämme rakkaudessa!

Työni puolesta olen tottunut hautajaisiin,
ne eivät minua pelota.
Mutta itse kuolemaan ja kuolemiseen
en ole tottunut, siitä ei ole tullut rutiinia.

Ja sittenkin:
Monta kertaa vanhenemista,
heikkenemistä,
hidasta hiipumista
on katkerampaa katsella
kuin kuolemaa silmästä silmään.

Nuorempana saatoin kuvitella itseni
korvaamattomaksi.
Enää en ajattele niin.
En ole pitkään aikaan ajatellut siten.

Piiri pieni pyörii
hyvin
ilman minuakin,
vaikka en enää olisikaan
työpaikallani
tai muulla vartiopaikallani
koko ajan asioista huolehtimassa.

Niinpä niin:
HUOLEHTIMASSA.
Siis hosumassa ja hätäilemässä.

Sadan vuoden päästä kaikki on ihan toisin.

Aikanaan koko maapallokin
kaikkine ihmisten aikaansaannoksineen
tuhoutuu.
Eipä kannattane katoavaisista asioista
niin hirveästi huolehtia?
Kullekin päivälle riittää
oma murheensa.

On hyvä muistaa
taivaan lintuja!

Kuoleman muistaminen
irrottaa meidät
tämän maailman
tekotärkeistä puuhasteluista.

Kisko sinäkin ajatuksesi irti
maanpäällisistä
päästäksesi ajattelemaan
olennaisia
eli ikuisia ajatuksia.