28. paastopäivä: JOKA AAMU ON PUURO UUS!

Neljään viikkoon en ole mässyttänyt karkkia. Eilen jätin kaiken makean syömisen pois. Mutta olen minä sentään jotakin mässyttänyt, ja vieläpä aivan jokaikisenä paastopäivän aamuna. Kyse on aamupuurosta.

Ennen saatoin leikkisästi sanoa, että olen puuron ystävä eikä minulla ole tapana syödä ystäviäni. Nyt, kun minusta on tullut puuron vihollinen, lapioin sitä leipäläpeeni suurella ruokahalulla, jos tällainen svetisistinen ilmaisu sallitaan.

LEIPÄLÄPI! Niinpä niin. Toki LeipäPapilla leipäläpi on! Eli siis suu. Ja puuron LISÄKSI tuosta lävestä hulahtaa läpi AINA myös kaksi makkaravoileipäpalasta. Vaimo ja tytär siitä jurnuttavat, että liikaa kaloreita, liikaa kaloreita, kyllä pelkkä puuro riittää, kyllä pelkkä puuro riittää.

Eikä riitä. LEIPÄ miehen tiellä pitää! Minulla on ihan vanhanmalliset ravintosuositukset mielessäni. Ne lienevät samalta ajalta kuin slogan: "Aamulla ja illalla / harjaan hampaat huolella. /Puhtaat hampaat / raikas suu / HammasPeikko lannistuu!" Ja niiden ohjeitten mukaan AAMUATERIA ON PÄIVÄN TÄRKEIN ATERIA. AAMEN. ( Aamen tässä yhteydessä on kirjoittajan oma vahvistus kyseiselle uskontunnustukselle).

Leipäpappi-sanalla on kolkko kaiku. Se viitannee tyyppiin, joka on valinnut uransa vain oman henkensä pitimiksi eikä juurikaan innostu käsitteestä Sielujen pelastus. Ehkä hänestä kuitenkin on ihan lystiä pukeutua papiksi ja olla huijarisaarnaaja. Viran puolesta hän heittää ulkokohtaisesti keikkaa, koska muuten ei tipu liksaa.

Kielenvastaisesti minä kirjoitan isolla Leivän ja Papin, sillä kyse on arvonimestä: LeipäPappi. Voisin ihan hyvin kuvitella jakavani köyhille ihmisille leipää jossakin leipäjonossa. Se ei kuitenkaan ole varsinainen kutsumukseni. Jakamani leipä on Elämän Leipää, Jumalan Sanaa. Mutta leipäpappikin olen sikäli, että saan leipäni toimimalla Jumalan Valtakunnan agenttina.

Kolme vuosikymmentä saarnattuani en koe saarnanneeni itseäni tyhjiin. Nykyään vain nautin enemmän saarnantekoprosessista kuin itse saarnaamisesta. Tätä nykyä koen messun huippukohdaksi ehtoollisen jakamisen. Eritoten leivän jakamisen.

Heikkoina hetkinäni olen pohtinut, joko minun tulisi jatkaa matkaani ja tehdä jotakin aivan muuta. Sitten seison taas alttarilla ja näen, miten seurakuntalaiset tulevat lähemmäksi, polvistuvat alttarin ääreen, painavat päänsä alas, ristivät kätensä ja jäävät odottamaan. Joku näyttää hymyilevän ylimaallisen onnellisena, jonkun silmäkulma on kostunut. Valtaosa joukosta on hyvin keskittynyttä. Siinä he ovat, osa minulle tuntemattomia, suuri osa eri yhteyksistä tuttuja. Kaikki siinä Herraansa kohtaamassa.

On kai aivan tarpeetonta sanoa, että tilanne on liikuttava. Joka kerran sydämeni sulaa näitten ihmisten edessä ja Kristuksen silmien alla. Olen kuulevinani äänen, joka sanoo minulle: Hannu, sinun paikkasi on tässä, näitten ihmisten paimenena.

Näin kuluu vuosi toisensa jälkeen, vuosikymmenetkin. Olen tässä, vielä tässä. Olenko tässä loppuun asti, Herra? Kerro minulle, osoita tiesi, jota minun pitää kulkea!

Joka aamu on puuro uus.
Hannu huttua keittää,
mielellänsä kielellänsä hämmentää,
antaa tuolle, antaa tuolle, antaa tuolle...