VAROITUKSEN SANA: Alla olevaa tekstiä ei ole tarkoitettu heikkohermoisille,
mutta kylläkin huonovatsaisille!!!
Eilisessä tekstissäni himmensin Marian sädekehää. Tänään on Lutherin vuoro.
Lutherin yhteydessä puhutaan ns. Tornikokemuksesta. Se oli hetki, jolloin monella tavalla vaivattu mies valaistui. Hän ymmärsi: Pelastus tulee yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden.
Me tiedämme, että Lutherilla oli huono vatsa. Niinpä hän vietti suhteellisen pitkiä aikoja huussissa. Lukienkin, kenties? Sekä tyylitajun että hygienian kannalta katsottuna on tietysti viisaampaa puhua tornikokemuksesta kuin esim. vessakokemuksesta, vaikka hyyskät monta kertaa ovat niitä ainoita paikkoja, joissa ihminen tänä päivänä saa olla hetken rauhassa. Miksi tämä sama ei siis koskisi aivan yhtä hyvin myös keskiaikaa?
En tässä vähättele Lutherin oivallusta millään tavalla, olenhan itsekin luterilainen, mitä nyt vähän jään mietiskelemään Ahaa-elämyksen tapahtumapaikkaa. Haluan lähinnä laulaa Oodin Hotelli Helpotukselle, joka on tärkeä paikka meille kaikille. Ajatelkaahan, mitä kaikkea rekvisiittaa ihmiset kokoavat seurakseen käydessään Siellä, Missä Keisaritkin Käyvät yksin: Leluja, kirjoja, lehtiä, radioita, kännyköitä, peilejä, hajusteita, kynttilöitä. Landella Puuceitten seinät on vuorattu lehdistä leikatuin kuvin ja kartoin, parhaissa paikoissa on mukavuuslaitoksen varusteena jopa lämmitettävä istuinrengas...
Asian käsittelyä olisi voinut jatkaa pitempäänkin, onhan kyse aivan luonnollisesta ja arkisesta askareesta, mutta jääköön tällä haavaa tähän. Sen sijaan tahdon kertoa sinulle, rakas blogini, että minullakin oli eilen varsinainen tornikokemus. Mutta kun en silloin sattunut olemaan omassa tornissani - eli kotonani entisessä lastenhuoneessa, nykyisessä kotitoimistossani - en voi kutsua kokemustani tällä nimellä. Nyt lukija aavistelee, että olin vissiin veskissä, mutta siinä lukija erehtyy. Olin näet kuntosalin pukuhuoneessa.
Olin ollut ohjatulla Power-tunnilla, jossa nostellaan hiki hatussa rautaa. Ne tunnit ovat kuin armeijan sulkeiset: Tanko pura ja kokoa, lisää painoa, vähennä painoa, työnnä, kierrä, käännä ja väännä. Ja vielä vähän, hyvin menee...
Istuin saunan jälkeen pukuhuoneen penkillä nauttien palautumisjuomaa. Äkkiä kaikki melu ympäriltäni hälveni, jokin kaakeleitakin kirkkaampi valkoinen ympäröi minut, mieleni ei harhaillut vaan oli aivan levollinen. Hyvänolontunne lisääntyi entisestään. Ajattelin perhettäni, läheisiäni, työtäni, elämääni. Kaikessa sama rauha ja levollisuus: Jumala on läsnä. Tuli moikkaamaan minua sinne pukuhuoneeseen - tai ties missä me silloin hetken aikaa olimme, vaikka / kun minä en aamulla mennyt moikkaamaan häntä kirkkoon.
Levollisessa, läsnäolevassa, haltioituneessakin kokemuksessani oli jotakin samaa kuin Jörg Zinkillä, kun hän rukoili:
Ei minun tarvitse puhua, että kuulisit,
ei luetella, mitä minulta puuttuu,
ei muistuttaa sinua eikä kertoa,
mitä maailmassa tapahtuu
ja mihin tarvitsemme apuasi.
En tahdo paeta enkä karttaa ihmisiä,
en vihata melua enkä rauhattomuutta.
Mutta tahdon ottaa ne mukaani hiljaisuuteen
ja olla valmiina sinua varten.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Väitetään, ettei täydellinen rentoutuminen ole mahdollista käymälän ulkopuolella. Tavallaan ajatus on täysin ymmärrettävä: onhan oman persoonan ja julman maailman välissä useimmiten kermanvalkoinen ovi, joka sulkee asioijan henkilökohtaiseen maailmaansa vailla mielikuvitusta rajoittavia, keinotekoisia sääntöjä. Eritoten yöaikaan, kenties kaaosvoimien vaikutuksesta, tuntuu oma inspiraationi olevan huipussaan - raja hulluuden ja nerouden välillä lie hiuksenhieno.
VastaaPoistaIkäluokkani kielenkäytössä usein esiintyvä ilmaisu "liekittää" kuvaa nähdäkseni suoriutua nopeassa tahdissa loisteliaasti annetusta tehtävästä ajatusten ja sanojen virratessa konseptille kuin itsestään. Kyseisen olintilan myös itse kokeneena olen ajoittain havainnut myös eräänlaisen irtaantuneen, dissosiatiivisen tilan, jossa olen tarkkaillut omaa työskentelyäni ikään kuin toisen katsojan silmistä. Kynä kyllä kulki vikkelästi paperilla, mutta kirjoittamastani ei minulla ollut tietoakaan - ilmeisen liekehtivää se kuitenkin oli.
Ottaen huomioon edellä mainitut ruumiillisen elämän kuvaukset sekä pastorin mainitseman liikunnallisen hurmostilan vaikuttaa ilmeiseltä, että ihminen on luovimmillaan uskaltaessaan olla yhteydessä todelliseen itseensä ja vapauttaa se ympäröivän maailman asettamista pakotteista. Olivat aikoinaan syömäni viinirypäleet käyneitä tai eivät, on useimmille tyypillistä hakea irtiottoa arkisesta aherruksesta joko vessan tai vaikkapa kesämökin turvaan vetäytymällä. Sama pätee luonnollisesti myös omaan olemassaoloon - itsestään voi saada lomaa niin matkoilla vieraisiin maihin kuin uusiin ihmisiin tutustumallakin.
Tai kommentoimalla toisten blogeja.
Tästähän näyttää tulevan Erikin ja Hannun yhteinen blogi. Team work rules!
VastaaPoistaTäytyypä sanoa FaceBook-kavereilleni, että ellette jaksa lukea minun juttujani, niin lukekaa ainakin Erikin kommentit. Olen oppinut niistä paljon.
:-)