Mies jätti leskelleen sievoisen summan rahaa. Testamentissaan mies toivoi, että nainen hankkisi rahoilla jotakin sellaista, josta nainen piti ja joka jollakin tavalla muistuttaisi naista puolisostaan.
Kului muutama kuukausi, ja sureva leski ilmestyi ihmisten ilmoille silmin nähden ilahtuneena, esitellen uutta, upeaa timanttiaan.
Timantin ihastelun lomassa ihmiset ällistelivät suruajan lyhyyttä ja kyselivät ihmeissään, millä tavalla tuo arvokas koru viittasi edesmenneeseen puolisoon. Nainen hymyili iloisesti: "Muistan miestäni aina, kun pidän tätä korua. Tämä timantti on näet puristettu hänen tuhkastaan!"
Suurin piirtein näin kaupunkilegenda meni. Se oli mielestäni sekä yllättävä että ällöttävä. Mauton. Makaaberi. Tuon jutun kanssa kykenevät mauttomuudessaan kilpailemaan vain ne amerikkalaiset, joiden tuhkat on kapseleissa singottu maata kiertävälle radalleen. Ajatuksena on, että vaikkapa perheen lapset voivat sitten tähyillä taivaalle ja vilkuttaa ohikiitäville ukeille ja mummeilleen.
Millaisessa maailmassa me oikein elämme?
No, niin. Kaupunkilegenda timantista uhkaa toteutua - ja vielä Suomessa. Tämänpäiväisessä Hesarissa kerrottiin, miten heinolalainen kultaseppä on aloittanut muistotimanttien markkinoinnin jo pari vuotta sitten. Hiljaista on kuulemma ollut. Ja hyvä niin.
70-kiloisesta ihmisestä saa vajaan kilon hiiltä. Koko prosessii tuhkan käsittelyn aloittamisesta valmiiksi timantiksi kestää 15-16 viikkoa. Karaatin kokoinen timantti maksaa 13.000-14.000 euroa. Eli kyse on aikamoisesta lisäarvosta, kun Jumala käytti meidän valmistamiseemme vain pari sataa euroa per nuppi.
Muutamia kiusallisia reunamerkintöjä uutiseen:
1) Kultasepätkin tahtovat hyötyä ihmisten kuolevaisuudesta. Hautaustoimistot eivät tykkää ruumiskakunjakajista? (jos lukija ei tiedä, mikä ruumiskakku on, niin kerron kysyttäessä).
2) Pitäisikö timantti-ihmiset haudata hautuumaan asemesta erityisiin hautakassaholveihin? Yleisölle maksullinen sisäänpääsy virka-aikana?
3) Jos omaiset päättävät pitää timantin itsellään ja heille tulee rahapula, voivatko he myydä Hilma-mummon?
4) Pitkän päälle timantti ei ole hyvä sijoitus. Timantit eivät olekaan ikuisia, jos Jumala Suuressa RuumiinYlösNousemusOperaatiossaan tahtoo käyttää jotakin vanhaa ihmisbodyja rekonstruoidessaan? Silloinhan ne timantit vain ykskaks katoavat markkinoilta. Onhan sitä ennenkin sanottu, että Jumala antoi, Jumala otti. Ihminen vain yritti vetää välistä...
Huh.
Tällainen juttu syntyi tällä kertaa. Ei maha mittään. Tai pikemminkin: Ei näe mittään! Kello on nimittäin juuri nyt 20.30 lauantai-iltana 28.3.09. Se tietää sitä, että juuri nyt pitää kaikissa kehittyneissä maissa sammuttaa valot.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Kuolema lukeutuu nautinnon ohella vanhimpiin ihmislajin alati moninaistuviin myyntiartikkeleihin, joiden ympärilleen manaamat markkinavoimat lävistävät jokaisen elämän säätyyn saati ikään katsomatta. Mysteereistä suurimman ympärillä pyörivä bisnes omaa uskollisen (ja vähän valittavan) asiakaskunnan, eikä alaa voi pahalla tahdollakaan kutsua suhdanneherkäksi, päinvastoin - kansantalouden ahdinko pikemminkin lisää loppusijoituspalveluiden kysyntää.
VastaaPoistaTapoja ylittää Styksin synkkä virta on kautta aikain ollut monia ja monenkirjavia: kuolleiden muistamiseksi ovat ajoittain riittäneet yksinkertaiset joukkohaudat siinä missä muinaisten jumalkuninkaiden viimeiset sijat seisovat edelleen ylväinä ja arvoituksellisina aavikon ja ajan hampaiden kaluttavina. Yhtä värikästä on ollut myös kuolleiden käsittelyn kirjo - vaihtoehtoja löytyy aina kullatuista sarkofageista kuolinnaamioineen meren aaltoihin asti. Pastorin kuvaama ruumiin esineellistäminen ei myöskään ole ilmiönä täysin uusi; jo esihistoriallisena aikana, kuten populäärikulttuuri opettaa, saattoivat keskenään taistelevat heimot käyttää toistensa päitä koriste-esineinä. Silloisista ajoista olemme kuitenkin "edistyneet" askeleen jos toisenkin - suunta tosin ei aina ole eteenpäin, kuten aikaisemmin kuvailtu tapaus osoittaa.
Kuolema on ymmärrettävästi verhottu niin sosiaalisesti kuin myös ideologisesti pyhyyden tai häveliäisyyden käsitteillä arkielämästä irralliseksi tapahtumaksi, joka ei enää iskostu menneiden aikojen tavoin yksilön käsitykseen normaalista elämästä - olemassaolon luonnollinen päätepysäkki on vähitellen muuttunut traagiseksi ja yllättäväksi tapahtumaksi, johon nykyajan ihanteita toteuttava työn sankari voi päätyä vain onnettomuuden kautta. Elämä, tuo filosofien ja muiden viisaiden ikuisuuskysymys, koetaan yhä kasvavissa määrin absoluuttisena oikeutena, jonka varjolla viikatemiestä väistellään niin geeniterapian kuin kryoniikan avulla. Huolimatta valtakulttuurissa rehottavasta mustan huumorin kirjosta on nykyihmisen mieleen pesiytynyt poikkeuksellinen tarve jatkaa olemassaoloaan hinnalla millä hyvänsä aina äärettömyyteen asti, jos vain rahat ja tekniikka riittävät - kuolema on luonnon viimeisiä vitsauksia, jonka lopullinen ratkaisu on luomakunnan kruunun tärkein velvollisuus. Vakaumuksesta riippuen tämä läpimurto on jo saavutettu tai vielä saavuttamatta.
Ruumistimanttien aiheuttama vastenmielisyyden tunne, johtui se sitten kunnioituksesta vainajia kohtaan tai vaikkapa vain ajatuksen oman läheisen jäämistön kantamisen epämiellyttävyydestä, on nähdäkseni myös vain sivutuote ihmisen perimmäisestä, lajitason itserakkaudesta - timantin alkuperähän ei loogisesti aiheuta itse kivelle mitään erityisiä ominaisuuksia muihin teollisesti valmistettuihin "jalokiviin" verrattuna. Jos kerran ihminen kokonaisuutena koostuu mielestä ja ruumiista, oli näiden suhde mikä tahansa, ei tiettävästi kuollut ruumis enää ole sama ihminen, joka se oli eläessään tai, mikäli ihmisen tulee elää, kyseessä ei ole ihminen lainkaan. Merkityksellisen ruumiista tekevät muiden siihen ja sen aikaisempaan haltijaan liittämät muistot ja merkistyssisällöt, joita kyseisen "muistomerkin" hävittäminen mitä ilmeisimmin loukkaisi. Toisaalta kaulassa roikkuva timantti voi aivan yhtä hyvin olla tuollainen reliikki edesmenneen ihmisen muistolle - kukin muistelkoon tavallaan.
Itse koen kuitenkin tapauksen lyhyen suruajan, kuten koko proseduurin, hieman omituiseksi.
Hyvän keskustelutavan mukaista on kuitenkin ottaa huomioon myös vastapuolen teoreettiset argumentit, olivat ne lopulta kannatettavia tai eivät.
Minkälaisessa maailmassa siis elämme, jos kerran suurin pelkomme on joutua jättämään se taaksemme? Epävarmassa ja alati muuttuvassa. Epävarmuus tuonpuoleisesta kannustaa elämään mahdollisimman pitkään, epävarmuus tässä maailmassa sen sijaan ei suoraan aiheuta muuttovirtaa rajan tuolle puolen. Horribile dictu, kauheaa todeta, mutta ihmiselon kantaviin voimiin lukeutuukin mitä ilmeisimmin sekä elämään itseensä että sen päättymiseen kohdistuva pelko. Tämä selittäisi myös viime aikoina yleistynyttä, antiikin kyreneläisyyttä
muistuttavaa "elä kuin viimeistä päivää" - elämäntapaa - toteaahan jo roomalainen epitafi kylmän lakonisesti "hodie mihi, cras tibi - tänään minulle, huomenna sinulle."
Otetaanpa vielä kantaa noihin reunamerkintöihin:
1)Toisaalta Euroopan unioni valvoo erityisen tarkasti kilpailun vapautta - jos kerran kaikkien on kuoltava, eivätkö kaikki saa hyötyä siitä?
2)Timanttien, kuten useimpien muidenkin arvokkaina pidettyjen esineiden, arvo perustuu pääasiassa kauneuteen ja harvinaisuuteen. Mikäli kysyntä "timantoimiselle" kasvaisi rajusti, tarjonta mukautuisi tyydyttämään markkinoiden tarpeet, ts. hinnat mukautuisivat kohtaamaan ostohalukkuutta. Massatuotanto vaatisi joko alhaista hintatasoa tai yleisesti korkeaa elintasoa, jolloin myös timanttien arvostus teesini mukaisesti laskisi. Tarvetta erillisille holveille tuskin olisi.
3)Jokaisella on omaisuus omassa persoonassaan, mutta sama ei aina tunnu pätevän omaan ruumiiseen. Hilma, jota nähdäkseni ei enää ole olemassa, käytännössä ottaen myydään timantiksi muuttamisen hetkellä. Koska jalokivi ei ole ruumis, olisi se kai teoriassa mahdollista pantata tai myydä eteenpäin.
4)Kaikkivoipalle Jumalalle ei tiettävästi ole mikään mahdotonta, mutta timanttien yhtäkkinen katoaminen saattaisi hieman järkyttää markkinoiden luottamusta. Toisaalta pörssissä saattaisi muutenkin olla hiljaista, jos kerran koko maailma istuu taivaallisilla käräjillä.
Kenties juuri timantti edustaa osuvimmin sitä ihmiskuvaa, jota aikamme henki ihannoi - kylmää, kovaa, murtumatonta, täydellistä, arvokasta, turhamaista.
Vasta-argumentti kohtaan 2:
VastaaPoistaHautausmaita kutsutaan Jumalan puistoiksi. Niissä käyskentelevillä ihmisillä on monia syitä tehdä niin. Keskeinen vaikutin lienee käynti omaisen haudalla.
Vieraalla paikkakunnalla monet bongaavat mieluusti kirkon ja hautuumaan. Katsellaan nimiä, ikiä, kivien muotoja.
Näin on hyvä. Mutta jos tuo timanttinen idea saisi jatkossa valta-aseman hautauskulttuurissamme, niin hintojen laskiessa omaiset voisivat satsata kivien kokoon ja muotoiluun. Vai kävisikö sille kuin nykyisin vallalla olevalle ns. matkalaukkumalliselle hautakivelle: Kaikilla samanlaiset, yhtä tylsät.
Kristillisellä haudalla on aina risti. Miten tuo tärkeä symboli toteutettaisiin korussa? Timanttileikattu timanttiristi?
Jos yhteiskunta tahtoo tulevaisuudessa ruveta huolehtimaan hautausmaista (ei ole toistaiseksi halunnut, on niin kallista puuhaa), niin nythän meillä olisi jo käytössä tekniikka täydellisille virtuaalihautuumaille, vai mitä? Kukin voisi hoitaa läheistensä hautapaikkaa esim. klikkaamalla erilaisia kukkia. Ruohokin voitaisiin leikata virtuaalisesti. Helppoa, vaikkakaan ei tietenkään ilmaista asiakkaille. Hinnaston mukaan...
Vasta-vasta-argumentti kohtaan 2:
VastaaPoistaOn tosiasia, että haudoilla ja hautakivillä on ja on ollut syvä kultturaalinen ja emotionaalinen merkitys kautta aikain. Oli kyse sitten Kuoleman tai Jumalan tarhasta, on kuitenkin rohkeaa olettaa asian laidan pysyvän ennallaan myös tulevaisuudessa, jonka uhkakuvista niin väestön räjähdysmäinen kasvu ja käyttökelpoisen viljelymaan väheneminen vaikuttavat väistämättä ihmisten loppusijoituspaikkaan ja -tapaan. Timantti rasiassa säästää huomattavasti tilaa arkkuun verrattuna, eikä jalokiven ajatus lopulta ole kovinkaan kaukana tuhkauurnasta - jälkimmäinen tosin on jo ehtinyt sulautua osaksi arkipäiväistä elämäämme.
Ristin toteuttamiseen löytyisi niin ikään lukuisia erilaisia mahdollisuuksia, myös pastorin ennakoima leikkaustapa. Toisaalta itseäni mietityttää, onko timantti todella verrattavissa hautaan (ja siten "velvoitettu" kuvaamaan ristiä tavalla tai toisella). Eihän kyse näet ole ruumiin viimeisestä leposijasta vaan muuttuneesta olomuodosta, joka voitaisiin aivan yhtä hyvin esim. upottaa pienempään hautakiveen tai -ristiin. Halpoina teollisuuskivinä ei niitäkään kai uhkaisi muu kuin valitettavalla skaalalla yleistynyt ilkivalta.
Mikäli ihmiskunta todella rakastaa (tai on pakotettu suosimaan) tehokkuutta, on syytä hylätä tunnepitoinen tai sentimentaalinen ajattelu alkuunsa. Vaikka itsekin maallikkona nautin hautuumaan siististä ja omalla tavalla ylhäisestä seesteisyydestä, en koe mahdottomaksi ajatusta sähköisestä tavasta kunnioittaa ja muistella edesmenneitä. Tähän päivään asti lajillamme on ollut kyky ja tahto pyhittää alueita vainajien sijaksi, mutta, kuten skottifilosofi David Hume opettaa, asian ei täydy olla huomenna samalla tolalla.
Kuten tämänpäiväisessä tekstissäsi toteat, hyvä Hannu, omaa kaavaa saa rikkoa - näin myös arvo- ja tapakulttuurissa.
-Erik Inberg, Ressun lukio
Nämä maankäyttöasiat on Helsingissä otettava toki huomioon. Yhteen arkkupaikkaan mahtuu melkoisen paljon uurnia. Tuhkan sirottelu esim. unohduksen lehtoon vie vielä vähemmän kallista tilaa. Mereen sirottelusta nyt puhumattakaan.
VastaaPoistaJos tunnepuoli unohdetaan täysin, niin Hietaniemen hautuumaa voitaisiin helposti jyrätä tasaiseksi ja paikalle rakentaa kalliita luksusasuntoja. Siihenhän mahtuisi kokonainen uusi kaupunginosa. Samalla päästäisiin eroon citykaneista, jotka nyt ovat hautuumailla iso riesa!
Keskusteluihimme on näköjään kuin itsestään pujahtanut myös mielikuvittelu ja kuiva huumori!
:-)
Jatketaan harjoituksia, Erik!