Olen aina pitänyt Olli Valtosen tavasta käsitellä teologisia kysymyksiä. Hänen kirjansa ovat kiinnostavia, samoin hänen tekstinsä Askel-lehdessä. Uusin A-juttu on saanut otsikon Pimeyden kiusaus. Referoin tässä joitakin ydinajatuksia lukijalle(kin) pohdiskeltavaksi:
- Elämään kuuluu sekä ilahduttava että kauhea. Mutta me haluaisimme, että meidän elämäämme kuuluisi vain se ilahduttava. Kun elämään kuuluva kauheus saapuu, me lamaannumme. Eihän tässä näin pitänyt käydä. herrajumala, maailmahan on sysipimeä. Siksi maailmamme on täynnä ihmisiä, jotka eivät enää jaksa uskoa hyvyyteen.
- Maailman negatiivisuus, epäoikeudenmukaisuus ja kaikki kauhea on synnyttänyt uuden maailmankatsomuksen: nihilismin maailmankatsomuksen. Siinä hyvyys on kadotettu. Oleminen on tyhjä ja mieletön. Elämän ilahduttavuus ja rakastettavuus on vaakalaudalla.
- Usko hyvyyteen ja rakkauteen tuntuvat huonojen uutisten maailmassa epärehelliseltä. Yhä useampi sanoo, että on vaikea uskoa Jumalan rakkauteen kaiken kaaoksen keskellä.
- Pimeys on salakavalasti voittamassa tilaa valolta. Pimeyden kiusaus kuiskuttaa: Hyvyys on petosta, harhaa.
- Meidän aikamme kuolemansynnit ovat nihilismi (arvojen kieltäminen) ja kyynisyys (välinpitämättömyys ja kylmyys). Me kristityt emme saa antaa periksi sellaiselle, mikä laimentaa, latistaa ja pimittää oikeaa kuvaa Jumalasta. Jos menettää uskonsa hyvyyteen ja rakkauteen, kadottaa samalla elämältään pohjan. Silloin jäljellä on vain ei-minkään kokemus ja kuolema.
- Kumarrammeko me pimeyttä vai valoa, kuolemaa vai elämää? Kaikkien ihmisten elämään kuuluu oma pimeyden hetkensä. Mutta kilvoittelu on sitä, ettei anna sen viedä mukanaan!
- Miksi hyvyyteen ja rakkauteen uskovan pitää aina perustella näkemyksensä, mutta pimeyden vaihtoehdon kannattajan ei?
- Sekä hyvyys että pahuus ovat mysteereitä. Paha on selittämätön. Kärsimys on selittämätön. Ja ne pysyvät salaisuuksina. Mutta jos Jumalan salaisuus katoaa - ihmisen salaisuus häviää samalla.
- Professori Tuomo Mannermaan sanoin: "Uskon harjoittaminen on sitä, että vaikka maailma sataisi perkeleitä - itse ei koskaan luopuisi siitä, että hyvyyttä on!"
::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::
Nyt olen blogannut neljä viikkoa putkeen, kolme vielä jäljellä. Makeispaasto on pitänyt hyvin. Huomenna tulee haastetta lisää, kun KAIKKI makea on tarkoitus jättää pois.
Olen saanut lukijoiltani viestejä, että kommentointi on todellakin tehty ihan hirveänkauheankamalan vaikeaksi. Tarvitaan tunnuksia ja kirjautumisia ja...
Kukahan osaisi neuvoa minua tässä jutussa? Haluaisin ihan oikeasti päästä keskustelemaan näistä asioista toisten kanssa.
Missä olet, Erik? Tule apuun!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Kysy, ja sinulle vastataan.
VastaaPoistaJälleen kerran syvimmät pahoitteluni poissaolostani, mutta valtiovalta saati YTL ei tunne, tuskinpa välittääkään tuntea, minkäänlaista armoa. Olen kuitekin täällä tänään ja jatkossakin aikomuksenani käydä vaikka sitten rekursiivisesti muutkin tekstit läpi niitä kommentoidakseni.
Elämä todella on eräänlainen kaksipuolinen kolikko, ja olisi mieletöntä uskoa sen olevan aina yhtä ruusuilla tanssimista. Kuten antiikin Sokrates jo totesi, ihminen ei voi aidosti haluta itselleen muuta kuin hyvää riippumatta tämän hyvän ilmenemismuodoista - oli kyseessä sitten riehakas ilkamointi, kuten kai näin kirjoitusten jälkeen olisi aiheellista, tai sitten angstaava melodraama.
Ihmisten tapa kyseenalaistaa hyvä ja hyvän arvokkuus ei kuitenkaan kumpua nihilismistä sanan oikeasssa merkityksessä. Kirjaimellisesti "ei mistään" lähtöisin oleva, eritoten Friedrich Nietzschen esille tuoma kanta ei niinkään väitä kaiken olevan merkityksetöntä vaan pikemminkin tarkoituksetonta - ei ole olemassa mitään ennalta määrättyä tarkoitusta jota elämän ja elävien pitäisi tavoitella. Tarkoituksettomuus ei kuitenkaan aiheuta arvottomuutta: itse koen jokaisen olion tuottavan oman merkityssisältönsä elämälleen ja siten asettavan sille omakohtaisia tavoitteita, esimerkiksi "olla hyvä." Nihilismi ei siis suoraan aiheuta hyvän kieltämistä, vaan se tarkastelee sitä vastoin arvojen alkuperää - kuten filosofian on tapana tehdä.
Kuten todettua, kyynisyydelle ja masennukselle on selkeästi havaittavissa oma sosiaalinen tilauksensa ainakin täällä Pohjolassa. Tällä en tarkoita puhkikuluneita vertauksia pimeydessä vaeltavasta kansasta tai kaamosmasennuksesta vaan sen sijaan kaikkialla rehottavaa melankolian ihannointia. Iloinen ja toiveikas ihminen on suoralta kädeltä naiivi ja tietämätön hölmö, joka ei seuraa aikaansa. Ystävällinen ja kohtelias henkilö on katoavaa kansanperinnettä tasapäistyvässä ja harmaantuvassa katukuvassa siinä missä eteenpäin jyräävä, menevä ja menestyvä ihmiskone on sekä aikamme että tarkoin suunnitellun sosiaalisen hallinnoinnin tuotosta - marxilaisittain sanottuna dialektiikasta syntynyt. Kaaos tai epätoivo eivät välttämättä ole suoranaisesti vastuussa "uskon puutteesta," oli kyse sitten suoranaisen uskon jumaluuteen tai vaikkapa itse elämään, sillä ihminen on yhtä lailla taipuvainen mukautumaan niin vallitseviin olosuhteisiin kuin myös itselleen asetettuihin odotuksiin - jos kaikki seisovat, on muuten vietävän vaikeaa istuutua.
Elämänsä voi näinä aikoina, poiketakseni yhteiskuntakritiikistäni, perustaa myös muiden arvojen kuin hyvyyden tai rakkauden varaan. Jokaiselle on suotu näennäinen vapaus tavoitella omaa onneaan lakien ja normien rajaamalla pelikentällä, jolla ahnein ja häikäilemättömin saavuttaa suurimman materiaalisen hyödyn. Näkisin kuitenkin, riippumatta itse elämän ja sen eläjän ominaisuuksista, inhimillisen olemassaolon suuntautuvan aina oman olemassaolon ja hyvinvoinnin varjeluun, kenties evoluution vaikutuksesta tai ei. Itsessään epämääräiset termit "hyvä" ja "rakkaus" eivät välttämättä riitä kattamaan sitä moraalisesti hyväksyttävän elämän kirjoa, josta olemme uutena, uljaana aikanamme tietoisia - eikö lopulta ole yhdentekevää, mille kukin itsensä omistaa, jos vain lopputulokset ovat kaikille eduksi?
Olematta tieten tahtoen ns. advocatus diaboli, paholaisen asianajaja, tahtoisin kuitenkin nostaa esille, ettei myöskään "pimeys" ole täysin perusteita vailla. Koettu todellisuus, oli valon ja pimeyden voimien suhde millainen tahansa, saattaa ilmetä monelle synkkänä ja kammottavana, eikä oman kokemusmaailman mukaan elämisestä kai voida tuomita, sillä samaahan tekevät viime kädessä myös "valon" kannattajat?
Toisaalta, kokeeko kukaan omaa moraaliaan noudattaessaan olevansa todellakin paha? Mikä siis tällöin on valoa ja mikä pimeyttä, jos kerran kaikki tietävät tekevänsä oikein, mutta toimivat silti vastoin toistensa tahtoa?
Subjektivismin ja relativismin iloja jo vuodesta 600eKr.
Yhdyn ajatukseesi hyvän ja pahan mysteerisestä luonteesta - niistä ei todellakaan, kuten edelläolevasta käynee ilmi, ole helppoa saada varmaa tietoa. Tästä huolimatta jokaisen on välttämätöntä muodostaa oma suhteensa näihin salaisuuksiin, jumalallisiin tai maallisiin, ja olla ennen kaikkea rehellinen itselleen. Oli maailma läpimätä tai esikartano jollekin auvoisalle tuonpuoleiselle, ei siinä selviäminen ja mielekkäästi eläminen ole mahdollista ilman jonkinlaista varmuutta omasta olemuksestaan.
Kehottipa jo antiikin Sokrateskin: "Nosce te ipsum! - Tunne itsesi!"
On hyvä olla täällä taas.
Huraa, Erik tuli takaisin! Sinua tässä jo kerkisinkin kaivata. Ja samalla huomasin, että asetuksia muuttamalla tänne pääsee kirjoittelemaan myös In cognito.
VastaaPoistaEn pidä elämää ongelmana, joka pitäisi ratkaista, vaan salaisuutena, joka paljastuu vähä vähältä. Verho on silmiemme edessä. Tulee aika, jolloin verho vedetään kokonaan pois edestä. Silloin näemme, silloin tiedämme, saamme vastaukset. Oikeudenmukaisuus tapahtuu. Ja elämän todellinen tarkoituskin selvinnee, viimein...
Paavalikin puhui siitä, miten nyt katselemme kaikkea kuin peilistä, arvoituksen tavoin. Kun ajattelee tuon aikaisia peilejä, niin kylläpä kaikki olikin hämärää!