1. paastopäivä: RIUTUNEET KASVOT

Ensimmäinen paastopäivä alkoi upeasti: Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Hermo lepäsi. Ihanan kiireetön aamu. Ihan tuppasi hymyilyttämään.

Kyllä taivaansininen on hieno väri! Kuvittele siihen vielä kontrastiksi
valkoinen Tuomiokirkko. Ja vaikka tuulessa hulmuava siniristilippu.

Alkoipas paasto isänmaallisesti...

Mutta entä ne isänmaan äidinkasvot?

Tänään näin paljon kasvoja.

Facebookiin ihmiset laittavat itsestään näytille joko poseerauskuvia tai sitten hauskoja otoksia. Tänään näkemäni ihmiset eivät ensimmäiseksi ajatelleet sitä, miten voisivat olla mahdollisimman paljon edukseen ulospäin. Ulkonäkökin lienee ollut sivuseikka. Mieleeni jäivät monet katseet, kun uurteiset, väsyneet kasvot katsoivat minuun useammassakin vanhustensäilytyspaikassa. Ne katsoivat kysyvästi: Onko sinulla meille jotakin hyvää kerrottavaa Jumalasta?

Itse asiassa oli hyvää kerrottavaa: Puhuin Jeesuksen läsnäolosta: "Minä olen tässä. Älkää pelätkö!" hän sanoi hädän keskellä oleville oppilailleen. Jeesuksen läsnäolon tarkoituksena on tyynnyttää, lohduttaa, rauhoittaa. Nyt ei tarvitse enää pelätä, vaikka mikä tulisi.

Kun ulkomailla tai kotimaassa tapahtuu jokin iso onnettomuus, ollaan heti kysymässä, missä Jumala tuolloin oli. Minkälaiseen Jumalakuvaan tuollainen kysymys oikein liittyy? Hädän hetkellä hän on meitä kaikkein lähimpänä. HÄN on läsnä, ME ihmiset usein eksyksissä, hukassa, poissa. Hän on meidän lähellämme hädän ja tuskan keskellä, sen syvimmässäkin syöverissä.

Tästä seuraa se, että tarkkaan ottaen Jumalaa ei tarvitse etsiä (eihän hän ole kateissa). Meidän tulee vain avautua Jumalan todellisuudelle: "Tässä olen edessäsi, Jumala. Tulen luoksesi. Ota minut vastaan. Siunaa minua ja tee minut siunaukseksi toisille!"

Lisää kasvoja ja lisää inhimillistä hätää näin, kun kesken päivän kävin Marian sairaalan poliklinikalla. Tilanahtaudesta kärsivä sairaala on kuuluisa tungoksestaan. Jotenkin järkyttävältä tuntuu, kun sairaat eivät mahdu huoneisiin, vaan heitä on makuutettava käytävillä. Hoitohenkilökunta on aivan helisemässä, yrittää kyllä urhoollisesti tehdä parhaansa.
Akuuttia hätää, huutoja, kuiskauksia, kirouksiakin. Seisoin käytävällä pantapaita päällä. Ja olin koko ajan jonkun tiellä.

Tällaistakin elämä on. Ihminen menee joskus rikki, vaikka noudattaisikin tarkasti Valmistajansa antamia ohjeita. Ja hyvin helposti silloin, kun jättää noudattamatta.

Rukoilisitko tänä iltana minun kanssani sairaiden ja heidän hoitajiensa puolesta?