Rakas päästöblögiseni!
Näin vapaapäivän kunniaksi naputtelen seuraavat rivit jo aamusta. Palaan eiliseen aiheeseen muistuttamalla, että Riutuneilla kasvoilla en tarkoittanut omiani, vaan päivän aikana tapaamiani lukuisia vanhuksia ja sairaalan ensiapuklinikan potilaita.
Aivan korniahan olisi ollutkin, jos heti paastoon laskeutumisen yhteydessä paastoaja olisi lavastanut kasvoilleen riutuneen ja räytyneen ilmeen. Kyse olisi ollut mitä suurimmassa määrin ulkokultaisuudesta, suoranaisesta farisealaisuudesta.
Jeesus Kristus pyhitti paaston paastoamalla neljäkymmentä vuorokautta (Matt. 4:1-11). Hän vahvisti myös profeetta Jesajan opetuksen paaston oikeasta luonteesta puhuessaan juutalaisuuden kolmesta päähyveestä: almuista, rukouksesta ja paastosta. Jeesus sanoi: "Varokaa tuomasta hurskaita tekojanne ihmisten katseltaviksi... Kun siis autat köyhiä, älä toitota siitä niin kuin tekopyhät tekevät... Kun annat almun, älköön vasen kätesi tietäkö mitä oikea tekee... Kun rukoilette, älkää tehkö sitä tekopyhien tavoin... Kun paastoatte, älkää olko synkän näköisiä niin kuin tekopyhät. He muuttavat muotonsa surkeiksi... Kun sinä paastoat, voitele hiuksesi ja pese kasvosi. Silloin sinun paastoasi eivät näe ihmiset, vaan Isäsi, joka on salassa... palkitsee sinut" (Matt. 6:1-18).
Paastolla ei ole tarkoitus miellyttää Jumalaa, ihminen pitää sen varmaankin omista motiiveistaan lähtien ja enemmänkin itsensä tähden. Rippikoulussa opetetaan, että syntiä on kaikki se, mikä erottaa meidät Jumalasta ja lähimmäisistämme. Kaikki turha ihmisen ja Jumalan välistä on siis karsittava pois. Me palvelemme Jumalaa palvellessamme lähimmäisiämme.
Näenkö minä lähimmäisissäni Jumalan kuvan?
Aamupalaa laittaessani mieleeni juolahti tällainen ajatus: Minulla on ollut elämäni aikana vain harvoja ja valittuja ammatti-ihmisiä tai yrityksiä, joiden palveluja olen sitten sitäkin uskollisemmin käyttänyt. Silmälääkäri, hammaslääkäri, parturi, lähikauppa, pankki. Siis omalääkäri, omaparturi, omakauppa, omapankki.
Entäs uskonto sitten? Omajumala?
Tämän aamun Hesarin sarjissivulla muuan sika, Wagner nimeltään, selittää elämänkumppanilleen Viiville: "Päätin, että minulle sopivin uskonto on Narsismi. Narsismissa olen itse itseni lähimmäinen. Rakastan häntä!" Viivi pyytää Wagneria viemään roskapussin ulos, johon sika vastaa topakasti: "Sori, uskoni ei salli minun auttaa muita!"
Toki Omahyväisyys on suosittu uskonharjoitusmuoto, mutta paastoon verrattuna paljon vaarallisempi: Jumala vihaa sitä!
Jos katsot tarkasti profiilikuvaani, jossa olen haukkaamssa jättireikäleipää, niin saatat huomata, että leipä ei ole kokonainen. Siitä on jo leikattu pieni pala pois. Voisi ajatella, että sen pienen palan olen raaskinut antaa muille. Itse lohmuan kaiken muun.
Well. Isä meidän- rukouksessa opetetaan pyytämään jokapäiväistä leipää. Leipä on tuossa yksikkömuoto, ei monikko. Ajattelen, että koko maailmalle on annettu yksi ainoa leipä jaettavaksi yhdessä. Minä ja me muut rikkaat eli 1/3 maapallon väestöstä syömme sen leivän, 1/3 saa murut, 1/3 jää kokonaan ilman.
Mitä tarkoitamme sillä, että meillä on nyt lama?
Miksi emme ole valmiit jakamaan ns. omastamme (joka siis on meillä vain lainana)?
Miksi alamme heti selitellä, että täällä Suomessa suomalaisten on ensin saatava asiansa kaikin puolin kuntoon, ennen kuin voimme auttaa muita? Verukkeita...?
Narsismihan tässä puhuu, Wagnerin suulla, minun sydämelläni ja sinun.
Jeesuksen opettamassa rukouksessa Jumalaa puhutellaan muodossa Isä meidän, ei siis itsekkäästi Vain Minun Isäni.
Hämärästi kouluajoilta muistuu mieleeni suomen kielen muistisääntö, jonka mukaan omia saa vaan ei omata. Nyt on pakko opetusmielessä rikkoa tuota sääntöä. Minä opetan näin:
Jumalan saa omata, vaan ei omia itselleen.
Tässä tuo omaaminen tarkoittaa sitä, että jollakulla on osallisuus jostakin. Me saamme käydä Jumalan armon osallisuuteen, meillä on osallisuus hänen rauhastaan, rakkaudestaan, anteeksiannostaan. Tuo osallisuus merkitsee myös kohtalonyhteyttä Kristuksen kanssa, vapaaehtoista riippuvuutta, ristintien kulkemista Mestarin jalanjäljissä.
Mutta me emme omista Jumalaa, hän ei ole meidän hallittavissamme..
Onneksi!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Haluamatta mitenkään kuullostaa provosoivalta, mutta eikö pastori luota markkinatalouden likimain ylimaalliseen voimaan tai perustavanlaatuisena oikeutena pidettyyn yksityisomaisuuden käsitteeseen?
VastaaPoistaJotta voisimme jakaa omastamme, täytyisi meidän ensi alkuun omistaa jotakin. Koska kykymme omistaa on auttamatta rajallinen, oli kyseessä sitten maailmantalouden suhdannevaihtelut tai yksinkertaisesti suoranainen köyhyys, ei niin ikään hyvinvoinnin tasainen jakautuminen ole mahdollista. Pyrkiä ja yrittää kyllä voidaan, mutta ihmisrodun edustajien trademark, mieltä sumentava erilaisuuden kirjo, aiheuttaa, ettei jokainen maailmassa voi olla voittaja samanaikaisesti.
Ahneus, kuolemansyntiä tai ei, on kuitenkin tämänhetkisen yhteiskuntamme kantavia voimia.
Elämmekö todella dekadenssissa?
Täysin irrallisena kysymyksenä voitaisiin myös esittää, eikö itserakkaus juuri ole elinehto empatialle muita kohtaan? Ellei kykene rakastamaan itseään, miten ihmeessä kykenisi rakastamaan omaa rakkauttaan muita kohtaan, t.s tuntemaan rakkautta? Kyseessähän on viime kädessä, joskin hieman rumasti sanottuna, oman tunne-elämyksensä ihannointi.
Mielenkiintoista settiä maallikollekin näin aiheesta poiketakseni. Saatan jatkossakin trollata täälläpäin, vaikka lähtökohtani samoihin aiheisiin ovatkin sekularisoituja.
Aiheuttaako muuten yläkerran olemassaolo teleologista determinismiä?
-F etsii totuutta.
Kiitos, Erik, viestistäsi. Tarkoitatko tuolla tekstisi lopussa olevalla kysymyksellä jotakuinkin samaa kuin jesuiitat sloganillaan "Tarkoitus pyhittää keinot"?
VastaaPoistaPikemminkin ennalta määrättyä päämäärää, jota kohti kaikki tapahtumat väistämättä viettävät, esimerkiksi vaikkapa "viimeistä tuomiota."
VastaaPoistaKuinka vapaa ihminen voi olla, mikäli hänen tulevaisuutensa on ennalta määrätty?
Ahaa, puhut siis predestinaatiosta. Luulenpa, että muuta ennalta määrättyä ihmisen elämässä ei ole kuin syntymä ja kuolema. Ja ehkä verot :-)
VastaaPoistaKristittynä lähden siitä, että Jumala on tahtonut syntymäni, hän on antanut elämälleni tarkoituksen sekä sen ajan, jonka täällä olen.
Kuolema ei ole kaiken loppu, vaan vain portti toiseen todellisuuteen. Silloin usko muuttuu näkemiseksi. Tämä pätee tietysti vain niitten kohdalla, jotka ovat elinaikanaan uskoneet Jeesukseen, kuoleman voittajaan ja iankaikkisen elämän antajaan.
Kun viittaat viimeiseen tuomioon, niin kannattaa muistaa, että siinä ei niinkään ole kyse rankaisemisesta, vaan enemmänkin oikeudenmukaisuuden toteutumisesta. Jumala on luvannut hankkia oikeuden sorretuille. Jollakin tavalla hän on päättänyt tasata tilit. Tuomio (oik. erottelu, jako kahteen ryhmään) ei siis ole rangaistus vaan seuraus siitä valinnasta, jonka ihminen on eläessään tehnyt: Jumala tai ei Jumalaa. Loputon ilo tai iloton loppu. Se ratkaisu pitää tehdä siis jo ajassa ja ajoissa. Ajan rajan tuolla puolen ei enää voi muuttaa mieltään.
Uskontunnustuksessa sanotaan, että Jeesus on tuleva / tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Pointti on kuitenkin siinä, että Jeesus tulee hakemaan omansa kotiin. Sitten ovi suljetaan...
Tavallaan Jeesus muutti politiikkaansa ylösnoustuaan: Kun hän vaelsi maan päällä, hän ei erotellut ihmisiä millään tavalla. Portot, pitaaliset, koronkiskurit, kuurot, sokeat, mykät - Jeesus ei mitenkään aristellut näitten ihmisten seuraa. Mutta ovi taivaaseen on avoinna vain Kristukseen uskoville.
Missä tässä on predestinaatio? (Nyt en puhu calvinisteista, jotka ryöstöviljelivät koko idean.) Jokaisella on yhtäläiset mahdollisuudet päästä yhteyteen Jeesuksen kanssa. Mutta se ratkaisu, päätös on tehtävä tietoisesti!
Mitäs tähän sanot, Erik?
Totta puhuen en oikeastaan puhu predestinaatiosta: teleologinen determinismi voi aivan yhtä hyvin koskea esim. universumin lämpökuoleman väistämättömyyttä, johon vain saavutaan mahdollisesti useammasta eri suunnasta. Juoksukilpailussakin maaliin voi saapua rinta rottingilla tai vaihtoehtoisesti nenälleen kaatuen - perille päästään kuitenkin väistämättä.
VastaaPoistaMaterialistina lähden siitä, että kaiken olevan perustana on itsenäisesti olemassaoleva aine, jonka ominaisuuksista itsekin olen lähtöisin niin kappaleena kuin persoonanakin.
Koska havaitseva ja tiedostava mieli on lähtökohtaisesti aineesta lähtöisin, on sekin viime kädessä katoavainen: en perustellusti tee eroa mielen ja sielun välillä, joten uskoani tuonpuoleiseen voitaisiin luonnehtia hyvinkin skeptiseksi.
Puhuessasi viimeisestä tuomiosta nostat myös esiin vetoomuksen oikeudenmukaisuutta kohtaan, ts. kullekin annetaan se, mikä kullekin kuuluu. Koska tietämättömyys ei ole moraalisesti merkityksellinen ominaisuus saati tietoinen valinta, joka itsessään olisi tuomittavaa, on mielestäni merkillistä sysätä toisinajattelijat oikopäätä helvetin lieskoihin tai vaikkapa Danten helvetin alimpiin syövereihin - eikö äärettömään rakkauteen kuulu myös anteeksianto tai kenties hieman kristillisempi termi, armo?
Pakana kun olen, saatan toki olla väärässä (ja miksen muutenkin), mutta muistaakseni Rex Iudeorum kuoli jokaisen ihmisen syntien puolesta, mikäli tietoni luterilaisesta opista ovat laisinkaan ajan tasalla. Toteamuksilla on kuitenkin tasan yhtä monta tulkintaa kuin maailmassa itsetietoisia ihmisiä - löytyneepä maailmasta myös suvaitsevaisempia lahkoja, jotka olisivat valmiita ulottamaan "pelastuksen" koskemaan kaikkia. Näin ollen viimeinen tuomio voitaisiin kyseenalaistaa ainakin oman opinkappaleeni, Aristoteleen oikeudenmukaisuuden muodollisen periaatteen kautta: "Samanlaisia tapauksia on kohdeltava samalla tavalla, erilaisia eri tavalla." Jokaisen elollisen arvokkuutta pidetään niin ikään kiistattomana faktana - vai onko totuus kenties logiikan tuolla puolen?
Lopuksi ottaisin vielä kantaa tuohon yhtäläiseen uskomisen mahdollisuuteen, johon itse en suhtaudu järin myönteisesti. Usko, pyhyys tai pyhyyden tunne ovat (ainakin oman näkemykseni mukaan) erityislaatuisia psyykkisiä tunnetiloja, joita voidaan saada aikaan niin erilaisilla riiteillä kuin myös kemikaaleilla. Ottamatta kantaa uskon kokemisen todelliseen alkuperään on jo ihmisten ja heidän ajattelutapojensa erilaisuus lähtökohtaisesti riittävä peruste haastamaan myös yhtenäisen uskomisen välttämättömyyden - jos aivoni kerran ovat omanlaiseni, mikseivät ne siis ajattelisi omalla tavallaan ja kenties olisi kykenemättömiä "valitsemaan oikein?"
Suom. huom.: Olisi kieltämättä sadistinen veto kaikkitietävältä, kaikkihyvältä ja -voivalta oliolta luoda tietynlaisia ihmisiä, jotka eivät kykenisi uskomaan. Kenties minä olen tällainen taivaallinen maanantaikappale. :P
Tätäpä tuohon tuumaan, parahin pastori.
Erik kirjoitti: Puhuessasi viimeisestä tuomiosta nostat myös esiin vetoomuksen oikeudenmukaisuutta kohtaan, ts. kullekin annetaan se, mikä kullekin kuuluu... on mielestäni merkillistä sysätä toisinajattelijat oikopäätä helvetin lieskoihin tai vaikkapa Danten helvetin alimpiin syövereihin - eikö äärettömään rakkauteen kuulu myös anteeksianto tai kenties hieman kristillisempi termi, armo?
VastaaPoistaHannu: Kuten varmaan huomasit, Erik, en tarkoituksella puhunut mitään helvetistä, puhuin vain Kristukseen uskovan osasta. Ne, jotka täällä USKOVAT häneen, saavat ajan rajan tuolla puolella NÄHDÄ hänet kasvoista kasvoihin!
Ei tarvita mitään tulisia lieskoja ym. rekvisiittaa kuvaamaan ei-uskovan ihmisen kohtaloa, kun hän huomaa, ettei Jumala olekaan täällä. Se pettymys, lopullinen ero Jumalasta, on se helvetti!
(Kuolemassa tyhjiin raukeamisen ajatusta en ole koskaan erityisemmin miettinyt. Voisiko se olla armollista? Olisiko se oikeuden mukaista?)
Toisaalta: Apostoli Paavali kuvaa hyvin sitä, miten käy, jos uskomme Kristukseen osoittautuisikin turhaksi. Kun olemme panneet kaiken toivomme Kristukseen, niin silloin me joudumme - syystäkin - naurunalaisiksi. Olemme surkuteltavinta porukkaa, mitä maa (?) päällään kantaa. Tai mikä sitten lieneekään kohtalomme...
Jos kristinusko osoittautuisi pelkäksi bluffiksi, niin luulen, että en kuitenkaan katuisi sitä, että olen pyrkinyt palvelemaan lähimmäisiäni. On se silti aikamoisen hyvä tapa elää. Mutta ei siitä helpoimmasta päästä...
Olet terävä kaveri, Erik. Iloitsen näistä kommenteistasi. Toki toivon, että myös muut lukijat kommentoisivat asioita, joita tällä sivustolla esiin tuodaan. Ja tästä Erikin aloittamasta kunnioittavasta suhtautumisesta toisella tavalla ajattelevaa kohtaan pidän aivan erityisesti. Toivon, että keskustelu jatkuu samaan malliin.
Jatketaan harjoituksia!
:-)