10 paastopäivä: KIUSAUKSIA JA JAAKOBINPAINIA

Terveisiä hiljaisuudesta! Tiesitkö, että hiljaisuuskin puhuu? Ja sillä oli taas paljon sanottavaa minulle...

Olen ollut retriiteissä 5-6 kertaa ennen tätä. Ensimmäisellä kerralla minulle oli melkoinen yllätys se, että vaikka ulkoinen melu vaimenee, niin sisäinen melu ei. Tuon sen metelin mukanani, sisälläni. Tuolloin päässäni soi pitkään Nokian tosi rasittava Tilulilu-kännykkätunnari. En myöskään älynnyt sulkea rukouksessa silmiäni, mikä seikka olisi kovasti auttanut keskittymistä.

Tämänkertainen kiusa oli kovaksi yltänyt karkkinälkä. Harmittelin sitä, etten ollut varannut matkaani mitään naposteltavaa, esim. suolakeksejä. Hiljaisuudessa olisi ollut niin helppo lukiessa napostella jotakin. Vaikka Heponiemen ruuat ovat loistavia ja nautin niistä syömällä hitaasti, pureskelemalla hyvin, maistelemalla jokaista suupalasta kerrallaan, niin minulla oli jostakin syystä koko ajan nälän tunne. Ehkä se ei oikeasti ollutkaan nälkää, vaan jotakin muuta puutetta?

Surkuhupaisaa oli, että kun me taideterapeutin ohjastuksessa maalasimme erilaisia kuvia niin pensselein kuin sorminkin, niin eräs mustavalkoinen työ toi mieleeni aivan kiusallisen voimakkaasti lakun ja valkoisen suklaan. Tunsin kehotusta sanoa tämä asia ääneen...

Heponiemen putiikissa oli kyllä karkkia tarjolla, mutta sinne saivat jäädä pilaantumaan. Himoni kohde oli sittenkin muualla.

Kahtena aamuna vietimme Heponiemessä ehtoollista. Ensimmäisen eukaristian jälkeen juolahti mieleeni lause: Kun sitä on vähän, se on parempaa. Me söimme Herran Pyhällä Aterialla oikeata leipää, mursimme sitä yhdessä. (Vähemmästäkin LeipäPappi riemastuu!). Samoin me luimme yhä uudestaan tulevan sunnuntain Vanhan testamentin lukutekstiä, joka kertoo Jaakobin painista Jumalan kanssa. Me ikään kuin märehdimme tuota tekstiä. Vähemmän on todellakin enemmän!

Ja sitten ne messujen tarkkaan harkitut sanamuodot synnintunnustusosassa ja rukouksissa. Tätä nälkäni taisi syvimmillään olla: Minun ei pidä lohduttautua makealla, kun minulla on oikeasti ikävä Jumalaa! Eikä tuo ikävä mistään yleisestä tylsyydestä ja virikkeettömyydestä johtunut, vaan siitä, että tajuan selvästi tämän: On olemassa toinen todellisuus, näkymätön maailma. Näillä ruumiimme silmillä me emme näe koko totuutta. Sen jonkin pystyy vain aavistelemaan. Uskon silmälaseilla näkee paremmin kuin järjen valossa.

Tuo taivaskaipuu minulla on ollut ihan pikkupojasta lähtien.

Kun sitä on vähän, se on parempaa! Minua alkoi äkkiä sekä hävettää että kaduttaa, kun muistelin omia 20 minuutin mittaisia saarnojani, joilla olen vuosikymmenten ajan rääkännyt kuulijaparkojani...
:-(

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Huomisessa tekstissäni palaan tarkemmin niihin hengellisiin oivalluksiin, joita tein Heponiemessä.

Tutustu Heponiemeen, se kannattaa: http://www.heponiemi.fi/