Taisi olla Luther, joka kertoi tarinan äkkipikaisesta munkista, joka tuon tuostakin joutui luostarissaan napit vastakkain muitten veljien kanssa. Hän hermostui jatkuvasti tovereihinsa. Koska hänen huonotuulisuutensa - ainakin hänen omasta mielestään - johtui toisista, hän päätti muuttaa pois luostarista, omiin oloihinsa, autioon metsämökkiin. Siellä hän saisi olla rauhassa.
Jonkin aikaa meni ihan hyvin, mutta eräänä aamuna hän sattui vedenhakureissullaan kompastumaan puunjuureen. Hän kaatui, ja samalla särkyi hänen savinen vesiastiansa.
Voi sitä huutoa ja noitumista! Metsän eläimillä taisi olla siinä ihmettelemistä. Hieman rauhoituttuaan munkki tajusi, että hän oli aivan yksin eikä voinut siis syyttää ketään muuta kuin itseään kömpelyydestään.
Mahtoikohan munkki tuosta oivalluksesta aloittaa pitkän matkan? Nimittäin ensin matkan itseensä. Ja sitten varmaan palvelustovereittensa luo. Varsinaista Työnantajaansa toki unohtamatta.
Jostakin syystä meidän länsimainen kulttuurimme perusolettamuksiin kuuluu, että kykyä elää yhdessä muiden kanssa pidetään henkisen kypsyyden erityisenä merkki. Pidämme itsestään selvänä, että kypsyytemme mitataan sillä, miten osaamme olla ja elää osana tervettä ihmissuhdeverkostoa. Tästä sitten automaattisesti seuraa, että niitä pidetään jotenkin outoina, jotka tunnustavat kaipaavansa yhä enenevässä määrin aikaa yksinoloon. Tätä pidetään helposti merkkinä siitä, että kyseiset yksilöt eivät muka "pärjää".
Jeesuksellakin oli tämä tarve, kun hän täällä maan päällä vaelsi. No, varmasti moni pitääkin Jeesusta outona. Ja voidaanhan sitä tietysti pitää osoituksena täydellisestä epäonnistumisesta, kun mies päättää päivänsä ristinpuulle lyötynä. Vai voiko? Tähän asiaan palataan vielä tuonnempana monen monta kertaa.
Sanotaan, että kiire on leimallista nykyelämänmenollemme. Onko ihan oikeasti? Eikö kiire lopultakin ole tunnetila ja järjestelykysymys? Tuntuu ahdistavalta, kun on samanaikaisesti niin monta rautaa tulessa, enkä osaa päättä, mikä on asioitten oikea tärkeysjärjestys...
Mitä hyötyä kiireestä oikeasti on ja kenelle?
Kiireen keskellä ihmiset vieraantuvat helposti sisimmistä tarpeistaan ja tunteistaan. Oppiminen, ajattelu, innovaatio ja kontaktin säilyttäminen omaan sisimpään on mahdollista vain yksinolon avulla. Tunnettuahan on, että joukossa tyhmyys tiivistyy...
Kuvaavaa, että jonkin suorituksen takaraja on englanniksi Dead Line. Is there any body?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti