Kuka rakastaisi minua niin paljon, että antaisi henkensä puolestani? Kuka suostuisi menemään niin pitkälle?
Kyse ei varmastikaan ole mistään testistä, jossa tällainen ääritilanne tulisi kysymykseen. Ennemminkin tässä puhutaan toisen tilalla kuolemaan astumisesta. Niin kuin sotilas isänmaansa puolesta. Tai äiti lapsensa puolesta. Vaihtoehtoisesti voidaan käyttää myös termiä Uhrautuminen, vaikka siihen kuuluukin puhekielessämme ikävä sivujuoni, nimittäin marttyyrin roolin ottaminen: "Katso nyt, mitä minä joudun tekemään, kun sinä et koskaan...!"
Uusi testamentti kertoo, miten opetuslapsi Pietari reagoi voimakkaasti, kun Jeesus ilmoitti, että Messiaan on kärsittävä paljon. Tätä Pietarin oli aivan mahdoton tajuta saati hyväksyä. Kala-Pekka luuli tietävänsä, millainen Messiaan on oltava, aivan samalla tavalla kuin me usein luulemme tietävämme, millainen Jumalan pitää olla.
Mutta Jumala on erilainen. Ja erilaisena hän myös pysyy.
En voi koskaan ymmärtää Jeesuksen tapaa olla Messias (vapauttaja), jollen ota kantaakseni ristiäni ja seuraa häntä oikeasti, jollen pyri olemaan sellainen kuin hän. Nimittäin todellisia seuraajia Jeesus kaipaa, ei ihailijoita, faneja. Kauniit sanat Jeesuksen uhrautuvasta rakkaudesta jäävät vallan höpönlöpö-tasolle, jos en seuraa häntä. Vasta kun elän niin kuin hän, ymmärrän, kuka hän on. En opi tuntemaan häntä voitoissa ja menestyksissä, vaan ainoastaan kulkemalla ristin tietä, palvellen Jumalaa uskossa ja lähimmäistäni rakkaudessa.
Vaikka itseni unohtaisinkin, niin on jotakin, mitä en saa missään olosuhteissa unohtaa: Minun on aina muistettava, että ristin tie johtaa ylösnousemukseen, elämään ja valoon. Jeesus ei koskaan puhunut edeltäpäin kärsimyksestään puhumatta samalla ylösnousemuksestaan!
Ensi alkuun pahoitteluni jälleen muutamasta omasta "repsahduksestani," jotka tosin voidaan kaikki laittaa taloyhtiödemokratian ja ikkunaremontin piikkiin - mielenkiintoista, miten pieni uudissisustus voi rampauttaa toimeliaan kansalaisen likipitäen täydellisesti.
VastaaPoistaUskoa ja toivoa suuremmaksi väitetty rakkaus liitetään usein varsin merkillisillä tavoilla (epä)itsekkääseen uhrautumiseen ja menetykseen - kukapa meistä ei tuntisi tarinaa joko ihmisen pojan lopusta tai Sokrateen marttyyrikuolemasta rakkaansa, filosofian, tähden. Yhtä lailla tavanomaista on kuvata rakkauden kuolemaa halveksivia voimia, ja kertomukset ovatkin täynnä mitä erilaisimpia skenaarioita, joissa rakkaudesta osalliset saavuttavat jälleen toisensa tavalla tai toisella: tavallisia ratkaisuja ovat niin kuolema kuin ihmeparantumisetkin.
Mielenkiintoista ennen kaikkea on kuitekin taannoin havaitsemani dilemma pastorin kuvaamassa "valintatilanteessa" - evankelistan mukaan "suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta." Toisaalta, mikäli ajatellaan rakkautta mahdollisimman hyvän olemassaolon toivomisena toiselle, eikö olisi armeliaampaa ja siten suositeltavampaa jäädä itse eloon, jotta toisen ei tarvitsisi elää sitä tuskantäytteistä loppuelämäänsä, joka mahdollisesti häntä odottaisi? Siksi toisekseen molemmat tiettävästi toivoisivat kuolleensa itse tapahtuneesta riippumatta - loppujen lopuksi kuolema sisältää omanlaista itsekkyyttään.
Edellä oleva on tietysti lähinnä normatiivista spekulaatiota puhtaan ajattelun nimessä - kamalampaa tilannetta on äkkiseltään hyvin vaikea kuvitella.
Kysymys jumaluuksien olemuksesta, quid sint dei, on edelleen yhtä mielenkiintoinen kuin ongelmallinenkin. Koska varmaa tietoa taivaista ei tunnetusti voida saada, jää hyvin pitkälti jokaisen omaksi (uskon)asiakseen kuulua tai olla kuulumatta tietyn ideologian ja sen oppien piiriin. Tunnepitoisina asioina kysymys muun muassa siitä, kuka kuoltuaan pelastuu, kuka sitä vastoin tuomitaan kadotukseen, on kuitenkin riittävän tehokas syötti muuten järjellisille ihmisille ruveta pahemman luokan tukkanuottasille niin fyysisin kuin hengellisinkin sotavarustein - taivaallinen sotaväki, jonka todellista funktiota en tosin vieläkään ymmärrä, toiminee rauhanturvajoukkoina.
Vaikken kenties allekirjoitakaan väitettä Jeesuksen ylimaallisesta luonteesta, on kuitenkin aiheellista todeta miehen itsensä olleen mielestäni eräitä viisaimpia ja arvostetuimpia eetikkoja omalta ajaltaan. Hänen opetuksensa ja pasifistinen elämäntapansa muistuttavat omalla tavallaan myös antiikin kulta-ajan ajattelijoiden näkemyksiä eudaimonistisista, kaikkien hyvää elämää koskevista teorioista - mielenkiintoista pohdittavaa myös maallistuneelle.
En ehkä koskaan, kuten hyvä pastori kirjoittaa, seuraa Jeesusta oikeasti "elämään ja valoon", mutta toisaalta, kuten filosofi Edmund Burke saattaisi virnistäen osoittaa, onhan viisautta tihkuvan kansanperinteen mukaan "pimeässä hyvä asustaa."
Ja pimeää tuolla ikkunan tuolla puolen onkin vielä näin kevätiltana.
Rauhanturvajoukot on ihan hyvä oivallus. Enkelikuoro ilmestyi kedolla vain paimenille, jotka siis kertoivat eteenpäin omia havaintojaan ja kokemuksiaan.
VastaaPoistaMiksi sotajoukko? Tuskin enkeleillä mitään aseita oli. Mahtoivatko nuo Jumalan lähettiläät saapua paikalle, järjestäytyä ja poistua kuin sotajoukko? Kyse on siis mielestäni paimenten tulkinnasta. Enkeleitä he joka tapauksessa näkivät.
Paimenia ei muuten pidetty luotettavina todistajina juutalaisuudessa. Hehän rikkoivat sapattikäskyä hoitaessaan lampaitaan myös pyhäpäivänä. Sopiva todistajaksi ei myöskään ollut nainen tai lapsi.
Kuninkaitten kuningasta etsittiin myös Herodeksen linnasta, mutta turhaan...