VAIN LUU JÄI JAKAJALLE KOURAAN...

Niin, hyvät lukijat.
Kuten sanottu,
tämä blogi on jo
loppuun kaluttu.

Mutta pistinpä tässä pystyyn
uuden blogin.
Sen nimi on
SUS SIUNAKKOON. Siis:

www.sussiunakkoon.blogspot.com

Kun tämän maailman tuotteilla
on viimeinen käyttöpäivä eli
merkintä Parasta ennen xxyyzz,
niin meillä kristityillä
- tai ainakin tällä kristityllä -
on blogimerkintä PPJ eli
Parasta Pääsiäisen Jälkeen.

Uudesta blogista haluan
ehdottomasti keskustelevamman
kuin oli tuo edesmennyt paastoblogi.
Tällä kertaa määrä ei korvaa laatua.
Eli kirjoittelen uudella palstallani
"kustannustehokkaammin",
mitä tuo sanonta sitten tarkoittaakin...

Ensimmäinen pääsiäisen jälkeinen
teema on Finlandia-hymnin saaminen
virsikirjaan...

Pääsinpäivä: ETSITKÖ ELÄVÄÄ JOUKOSTA KUOLLEITTEN?

Ilman pääsiäistä ei olisi evankeliumia.

Ilman pääsiäistä ei olisi

Uutta testamenttia

Ilman pääsiäistä ei olisi

kirkkoa ja seurakuntaa.

Niin, ilman Jeesuksen ylösnousemusta

ei olisi edes kristinuskoa.

Kenen puoleen me silloin

henkemme hädässä kääntyisimme?

* * * * *

Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta?

Ei hän ole täällä,

hän on noussut kuolleista.”

* * * * *

Missä Jumala toimii,

siellä ihminen joutuu

yhä uudelleen yllättymään!

Pääsiäinen ei ole vain yksi juhla

kirkollisten juhlien joukossa.

Pääsiäinen on läsnä kaikkialla.

Sitä eletään, siitä eletään.

* * * * *

Ylösnousseen kohtaaminen

muuttaa ihmisen elämän täysin.

* * * * *

Meidän toivomme ei ole haudassa,

vaan odottaa taivaassa.

Tyhjä hauta on ainoa paikka,

josta Jumala on sanonut,

ettei Jeesus ole siellä.

Ilman Jumalan erityistä ilmoitusta

tyhjä hauta olisi jättänyt vain

suuren kysymysmerkin ja kummastelun.

Itse taivaan enkeli

– niin kuin pelastushistorian suurissa taitekohdissa –

tarvitaan kertomaan,

mitä on tapahtunut.

Sitä enkelikään ei tosin kertonut,

MITEN ylösnousemus on tapahtunut.

* * * * *

Jeesus elää!

Heittäkää siis pois murheenne

ja iloitkaa elämästä,

tästä ja tulevasta!

* * * * *

Hyvät BloginLukijat.

Kaikki oli nyt tässä tällä erää.

Seitsemän viikon bloggausurakka on takana.

Kiitän seurastanne.

Vielä tämän viikon katselen,

josko kommentteja tulisi

ikään kuin JälkiJunassa.

Bloggaamista tulen

varmasti jatkamaan

tavalla tai toisella,

eri teemalla, tietty.

Ja mahdollisesti myös eri foorumilla.

* * * * *

LeipäPapin MässyWapaa PaastoBlogiKirja

vaikenee,

mutta nyt on mitä sopivin aika

lukijankin

alkaa todellinen mässäily

Hengellisen Elämän

HerkkuPöydän ääressä.

Meneehän kaikki

Pojan laskuun ja

Isän taskuun!

:-) Hannu 2009

46. paastopäivä: VÄÄRIN PAASTOTTU?

Lankalauantai on tätä kirjoitettaessa aivan pian kääntymässä pääsiäissunnuntaiksi.
LeipäPapin MässyWapaa seitsenviikkoinen paasto on päättymässä...

Jo oli aikakin!

Tuossa vieressäni odottelee kaksi namirasiaa, jotka kävin tänään ostamassa KarkkiKaupasta.
LakuPiiput olivat päässeet loppumaan (seitsemän viikkoa sitten niitä vielä oli paljon...), mutta minä valitsin suklaamunien asemesta Wiener Nougatia. Samaa suklaata kuin Mignon-munissa, mutta nugaan kuoriminen on helpompaa eikä lainkaan niin sotkuista puuhaa kuin se muniminen. Lisäksi minulla on vihreitä kuulia - gröna kulor. Eilen maalle lähtiessään vaimo kertoi, mihin hän piilotti ne lakritsinauhat.

Mietinpä tässä, että syönkö huomisaamuna puuroa lainkaan, vai pistänkö lautaselle vain edellä mainittuja herkkuja. Hmmm... Maitojuoman ja jugurtin voisi ihan hyvin korvata kokiksella.

Seuraavanlaista viikko-ohjelmaa mietin pääsiäisviikolle:

Suklaa-sunnuntai
Marenki-maanantai
Tikkari-tiistai
Kermaleivos-keskiviikko
Toffee-torstai
Pehmis-perjantai
Laku-lauantai

Vaan mihinkäs oikein viittoilee tälle viimeiselle paastopäivälle valitsemani otsikko: Väärin paastottu?

Uusin Tiede-lehti sai minut epäilemään, että paastosin aivan väärästä asiasta. 1100-luvulla Tuomas Akvinolainen antoi karkeille siunauksensa. Niitä tuli saada nauttia paastonkin aikana, koska niitä napsittiin ruuansulatusta edistämään. Karkki syntyi 300 vuotta aikaisemmin Arabiassa nimenomaan lääkkeeksi! Apteekkarit keittelivät siirappeja, hyytelöitä, kumimakeisia ja pastilleja. Eurooppaan namit tulivat Islamin kintereillä. (Tiede n:o 4/09).

Tämä blogin pitäminen on toiminut hyvänä hillitsijänä karkkien suhteen. Kun en ole voinut työntää näppejäni karkkipusseihin, olen pitänyt kätöseni tiukasti tietsikan näppäimillä. Tietokoneen ääressä minulla ei ole samanlaista tarvetta herkutella kuin on telkkarin ääressä.

Minulla on myös aivan ihkauusi harrastus: Raamatun luennan kuuntelu mp3-soittimelta. Aluksi kuuntelemista (ja kuullun ymmärtämistä) piti ihan opetella, siitä on näet niin kauan, kun viimeksi olen ollut radioaktiivinen. Nuoruudessani kuuntelin mielelläni radiokuunnelmia. Oli mukavaa, kun ei ollut tuijotusvelvoitetta ja saattoi käyttää omaa mielikuvitustaan hahmottaessaan kuultua.

Ensimmäinen Mooseksen kirja (50 lukua) on tullut kuunnelluksi parissa päivässä, pääasiassa kuntosalilla ja junamatkoilla. Kuuntelemiseen en ole (ainakaan vielä) yhdistänyt pakollista syömisvelvollisuutta.

Jahas. Pääsiäissaarna tuli puoli tuntia sitten valmiiksi. Nyt on jo aamuyö, joten sanon teille Hyvää Pääsiäistä ja otan tuosta vähän... ei kun siis pesen hampaani ja menen nukkumaan.

Hyvää yötä,
Jeesus myötä,
kiitos tästä päivästä!

45. paastopäivä: SANOMA RISTISTÄ - HERJAUSTA VAI HULLUUTTA?

"Hän kantoi meidän kipumme,
otti taakakseen meidän sairautemme.
Omista teoistaan me uskoimme hänen kärsivän rangaistusta,
luulimme Jumalan häntä niistä lyövän ja kurittavan,
vaikka meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet
ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet.
Hän kärsi rangaistuksen,
jotta meillä olisi rauha,
hänen haavojensa hinnalla
me olemme parantuneet." (Jes. 53:4-5)

Tänään on PitkäPerjantai,
sanomaltaan kirkkovuoden rankin päivä.
Pimeyden valtojen (synti, saatana ja kuolema) huippuhetki.
Perkele & CO tekee kaikkensa,
että ihmisen ja Jumalan tiet eroaisivat
lopullisesti.
Pahan PääMies päättelee,
että jos onnistun tappamaan
Hyvien PääMiehen,
niin vastustajalla ei ole
mitään mahdollisuutta
jatkaa taisteluaan.
Teen niistä itselleni alamaisia.
Maailma on jo hallinnassani,
kohta saan valtaani myös
nuo vastahakoiset Jeesuksen seuraajat...

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Kukaan ei pääse ristin ohi.
Tässä kohdassa henget erotellaan.
Jumalan tekoja ei voi mitata
ihmismitoilla.
Sitä yrittäville
sanoma rististä on
joko jumalanpilkkaa tai typeryyttä:
Juutalaiset loukkaantuivat
sanomaan ristiinnaulitusta messiaasta:
heidän korvissaan se oli pilkkaa.
Ristille ripustettu ihminenhän
on Jumalan kiroama!
Kreikkalaista sivistystä saaneille
sanoma oli silkkaa hölynpölyä.
Heidän mielestään oli sulaa hulluutta
pitää pelastajana
ristiinnaulittua miestä!

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::.

Meitä kehotetaan tänään katsomaan
ristillä riippuvaa Kristusta.
Itse en ole käynyt kertaakaan katsomassa
nyt jo 14. kerran esitettävää
Via Crucis-vaellusnäytelmää.
En liioin ole tahtonut
nähdä Mel Gibsonin
väkivallalla mässäävää elokuvaa,
jossa Jeesusta piestään kuin vierasta sikaa.
Minä uskon vähemmälläkin.

Mutta kyllä minä ne Kristuksen haavat
näen tai uskon:
Ne osoittavat ihmisen synnin, minunkin.
Samalla näen niissä myös hänen rakkautensa.
Syntini siksi, että olen haavoittanut häntä,
hänen rakkautensa siksi,
että hän on antautunut haavoitettavaksi.
Kyyneleet, joita itken
tai joita minun pitäisi itkeä,
ovat synnintunnon ja katumuksen kyyneleitä
ja samalla kiitollisuuden kyyneleitä
hänen käsittämättömästä rakkaudestaan.
Sillä eivät naulat
pitäneet Jeesusta kiinni ristillä,
vaan sen teki rakkaus
meitä kaikkia kohtaan.

Enempää en
osaa, voi enkä edes halua
tästä asiasta sanoa kuin
Anteeksi ja Kiitos!

PS: Ja aina siihen hetkeen asti
jolloin Extreme Dementia minut kohtaa
tahdon joka päivä muistaa,
mitä Kristus on tehnyt puolestani,
ettei sydämeni kovettuisi...

44. paastopäivä: LIIAN HAPOKASTA COLAA?

EILEN: Pidettyäni aamumessun rippipuheen siirryin synnintunnustuskehotukseen. Jostakin kumman syystä en osannut tässä vaiheessa pistää suutani nappiin, kuten tavallista. Kääntyessäni alttariin päin jupisin ajatukseni ääneen, joskin tuskin kuuluvasti: ”…koska emme muuta voi!”

Niin, Jeesus synnitön, me syntisäkkejä.

Synnintunnustus oli hieman tavallista rankempi:

Herra, me olemme suostuneet syntiin,
me olemme suostuneet vilppiin,
me olemme suostuneet pahoihin tekoihin.

Herra, nosta meidät ylös ja vapauta.

Herra, me olemme ajautuneet riitoihin,
me olemme ajautuneet kurittomuuteen,
me olemme ajautuneet väärille teille.

Herra, nosta meidät ylös ja vapauta.

Herra, me olemme vajonneet epätoivoon,
me olemme vajonneet epäuskoon,
me olemme vajonneet masennukseen.

Herra, nosta meidät ylös ja vapauta.

Herra, me olemme joutuneet yksinäisyyteen,
me olemme joutuneet pimeyteen,
me olemme joutuneet helvettiin.

Herra, nosta meidät ylös ja vapauta.

Mietin sitä, voiko synnintunnustuksen yhteydessä puhua helvetistä.
Vaikka se tuossa listassa särähtää pahasti korvaan, niin paikkaansa se puoltaa kuitenkin:
Yksinäisyyden ja pimeyden seuralaisiksi sopii vallan mainiosti ero Jumalasta.
Miten monen ihmisen elämä tälläkin hetkellä menee päin helvettiä…?

No, me ihmiset emme kuitenkaan ole toistemme tuomareita,
emme päätä lähimmäistemme loppusijoituspaikkoja.
Onneksi.

Synninpäästö oli tällainen:

Kaikkivaltias Jumala,
joka antaa anteeksi kaikille katuville,
armahtakoon teitä,
vapauttakoon teidät kaikista synneistänne,
vahvistakoon teitä kaikessa hyvässä
ja varjelkoon teidät ikuiseen elämään
Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta. Aamen.

TÄNÄÄN: Klo 7 Yleisradion kuuluttaja toivotti hyvät huomenet ja ilmoitti, että tänään on HELAtorstai (sic!). Juna-asemamme läheisyydessä olevan etnisen ravintolan ikkunaan oli merkitty VAPUN aukioloajat. Kuka kertoisi (mahdollisille) muslimeille, mikä kolmen pyhän kokonaisuus meitä kristittyjä odottaa? Kun tänään liputetaan, niin muuan pieni koululainen arveli, että liput liehuvat JEESUKSEN KUNNIAKSI! Well, sinne päin, sinne päin. Suomen uskonpuhdistajasta Mikael Agricolastahan ei ole niin kovin pitkä matka Jeesukseen. Uskonnosta puhuivat molemmat…

Meidän seurakunnan Agricola-yhteisöprojektin rakentajat voisivat omistaa Agricolan päivän vuotuiseksi biletyspäiväkseen, mitä? Muutamilla ihmisillä olen nähnyt T-paitoja, joiden rintamukseen on painettu Agricola – the Real Thing Cocacola-kirjaimin.

Minulle tämä päivä on aivan erityinen Cola-päivä. Vietin aamulla kaksi tuntia laboratorio-olosuhteissa sokerirasituskokeessa. Kahdessa minuutissa piti kulautella pullollinen pikkuisen colaa muistuttavaa juomaa. Johan kolahti: Kolaa sujuvasti nauttivana yksilönä tyhjensin putelin 20 sekunnissa! Pyysin vielä lisääkin, mutta eivät antaneet, mokomat…

Kuntosalilla kävin tänään myös piinaamassa itseäni oikein maan perusteellisesti.: Alkulämmittelyssä stepperissä viihdyin puoli tuntia ja soutaakin jaksoin 20 minuuttia. Olin pukeutunut päivän teeman mukaisesti mustaan tekstiiliurheiluedustusasuun. Ja ämpäri oli päässä (mp3-soitin, suom. huom.). Ja arvaattekos, mitä luureistani kuului? Joo, ensimmäistä Mooseksen kirjaa 17 lukua. ÄMPÄRIPIPLIA!!!

Tänään meitä ihmisiä on yhdistänyt hyvä tuuli. Se on niin voimakas, että en lainkaan ihmettele, jos jonkun pää vallan irtoaa… Kirjoitan tätä tuulilta turvassa kotona, jossa olen vaihtamassa vaatteita toisenlaisiin, vähän virallisempiin mustiin. Illalla klo 19.30 Vanhassa kirkossa vietetään Herran Pyhää Ehtoollista. Perinteisesti Vanhassa kirkossa on oltu alttarilla virkapuku päällä kiirastorstaisin, vaan ihan parina viime vuonna neljäs ehtoollisen jakaja on ollut maallikko. Yhtenäisyyden takia kaikilla on nyt alba päällä.

(En kirjoita tätä mitenkään menneitä haikaillen, toteanpa vain, että naispuoliset seurakuntalaiset muistivat aina kehua meitä komeaksi kvartetiksi, kun neljä korpinasuista miespalvelijaa hoiti saamaansa palvelutehtävää keskittyneesti, enemmän tai vähemmän hiotun koreografian mukaisesti.)

HUOMENNA: Huominen pitäköön huolen itsestään. Ja murheen. Meidän ei tarvitse sitä tässä ja nyt kantaa. Eletään tämä päivä ja tämä hetki kerrallaan. Kullekin päivälle riittää oma murheensa. Minä kyllä ajattelin heittää senkin Jeesuksen päälle…

43. paastopäivä: TUOMARI PESEE KÄTENSÄ TUOMITTUAAN SYYTTÖMÄN!

Rippipuhe Vanhan kirkon aamumessussa 8.4.09 klo 8

"Kun Pilatus näki, ettei mitään ollut tehtävissä, ja kun meteli yhä paheni, hän otti vettä, pesi kätensä väkijoukon nähden ja sanoi: "Minä olen syytön tämän miehen vereen. Tämä on teidän asianne." Kaikki huusivat yhteen ääneen: "Hänen verensä saa tulla meidän ja meidän lastemme päälle!" Silloin Pilatus antoi heille myöten ja vapautti Barabbaksen, mutta Jeesuksen hän ruoskitti ja luovutti ristiinnaulittavaksi. " (Matt. 27:24-25)

Pontius Pilatus, joka oli Juudean roomalainen prokuraattori v. 26-36 jKr., saa uskontunnustuksessamme oman maininnan. Hän julisti Jeesuksen oikeudenkäynnissä lopullisen tuomion. Hän tuomitsi Jeesuksen kuolemaan ristillä. Se oli halveksituin ja julmin teloitustapa Rooman valtakunnassa. Roomalaisen miehityksen aikana monet juutalaiset kärsivät kuoleman ristillä. Jos juutalaisiet olisivat saaneet panna Jeesuksen kuolemantuomion täytäntöön, hänet olisi luultavasti kivitetty. Roomalaiset ristiinnaulitsivat orjia ja Rooman kansalaisuutta vailla olevia rangaistukseksi murhasta, temppelin häpäisystä, maanpetoksesta ja kapinasta.

Roomalaisten mielestä jokainen, jota kansa tervehti profeettana tai messiaana, oli vaarallinen. Juutalaisille virkamiehille Jeesus oli piikki heidän lihassaan puhuessaan Jumalasta toisin kuin he ja hyökätessään heidän laintulkintansa kimppuun. Emme voi siis panna syytä jeesuksen kuolemasta vain yhden osapuolen tiliin. Juutalaiset ja roomalaiset, uskonnolliset ja maalliset viranomaiset yhteistoimin torjuivat Jeesuksen.

Jeesus asetettiin Jerusalemissa suuren neuvoston, juutalaisten korkeimman hallintoelimen, eteen. Neuvosto teki päätöksen, että Jeesus oli ansainnut kuolemanrangaistuksen, ja luovutti hänet Rooman keisarin edustajan tuomittavaksi. Tämä määräsi hänet kapinallisena ristiinnaulittavaksi.

Tarkkailkaamme Pilatusta, tuota selittelyjen mestaria, sinä hetkenä, jona hän pesee käsiään. Ja tunnemme hänessä itsemme. Mehän yritämme myös kiemurrella irti vastuustamme, päästä kantamasta syyllisyyttä. Menettelyn mallin tunnemme jo ensimmäisestä ihmisestä, joka yritti vierittää syyn toisen niskoille. Tiedämme liiankin hyvin, ettei väistöliikkeiden suunpieksäntä loppunut pilatukseen, vaan jatkuu yhä vieläkin.

Summa summarum: Sekä roomalainen maaherra että juutalainen neuvosto ynnä vielä väkijoukko, kaikki he edustivat koko ihmiskuntaa, siis myös sinua ja minua. Mekin olemme aivan yhtä syyllisiä Kristuksen kärsimyksiin ja kuolemaan.

42. paastopäivä: KRISTINUSKON YTIMESSÄ

Puhe Ressun lukiossa 7.4.09

Suuri viikko, hiljainen viikko, pyhä viikko, piinaviikko - raskaalla viikolla on monta nimeä!
Mutta suuri yksimielisyys vallitsee siitä, että nyt ollaan kristillisen uskon ydinkysymysten kanssa tekemisissä. Mahtavatko ne olla kuulijalle tuttuja? ”Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki, nimittäin Kristuksen sisäinen tunteminen!” virkkoi seppä Högman levottomalle ja rauhattomalle hengelliselle etsijälle Paavo Ruotsalaiselle. Noista sanoista nuori Paavo oivalsi, mistä kenkä puristi.

Hengellisestä elämästä puhuttaessa on otettu käyttöön sana Spiritualiteetti. Sanan pohjana on latinan verbi spirare eli hengittää: Ihmisellä on henki, jonka kautta hän elää persoonallisessa suhteessa Jumalaan. Kristillisessä kirkossa spiritualiteetti tarkoittaa sekä hengellistä elämää että sen hoitamista. Jumala hengittää meissä ja meitä. Jos me emme olisi kaikki tällaisia dementikkoja, niin meidän tulisi joka kerran hengittäessämme muistaa, että Jumala on. Jos väität vastaan, niin ole hyvä ja lakkaa hengittämästä!

Koulun oppiaine nimeltä Uskonto antaa uskonasioista aika väljähtyneen ja aneemisen kuvan. Kun minä olin lukiossa, muutama luokkatoverini erosi viimeisenä vuonna kirkosta, ettei heidän tarvitsisi lukea kirkkohistoriaa, se kun ei millään meinannut upota heidän kaaliinsa. Esimerkiksi matematiikasta he eivät onnistuneet saamaan vapautusta.

Miten käydään asiallista keskustelua, kun toiset puhuvat aidasta ja toiset aidanseipäistä, toiset ovat kiinnostuneita vain ulkokuoresta, toiset pelkästään siitä, mitä sisällä on. Eihän litroja ja metrejä voi oikein suhteuttaa toisiinsa, vai voiko? Tämän hankaluuden tiedostaen haluan nyt puhua vertauskuvien avulla:

Muuan äskettäin kristityksi kääntynyt ja hänen epäuskoinen ystävänsä keskustelivat tähän tapaan:

- Sinä olet siis löytänyt Kristuksen?

- Niin olen.

- Sitten sinun täytyy tietää hänestä paljon. Kerrohan, missä maassa hän syntyi.

- En tiedä.

- Kuinka vanha hän oli kuollessaan?

- En tiedä.

- Montako saarnaa hän piti?

- En tiedä.

- Kristinuskoon kääntyneeksi näytät tietävän hyvin vähän Kristuksesta!

- Oikeassa olet. Itseänikin hävettää, miten vähän hänestä tiedän. Tämän verran tiedän kuitenkin: kolme vuotta sitten olin juoppo. Olin korviani myöten veloissa ja perheeni oli hajoamassa. Vaimoni ja lapseni pelkäsivät joka ilta kotiintuloani. Nyt olen lakannut juomasta, velkamme ovat maksetut ja kotimme on onnellinen. Kaiken tämän Kristus on minulle tehnyt. Tämän verran tunnen häntä.

Niin. Kristuksen oikea tunteminen tarkoittaa, että se, mitä saamme tietää, todella uudistaa meidät. - Tarina kertoo kotkan poikasesta, joka putosi pesästään keskelle kanalaa. Siellä se kasvoi kananpoikien kanssa ja luuli olevansa yksi niistä. Se tonki päivät päivät pitkät matoja tunkiolla kanojen tapaan. Kerran iso kotka lensi kanalan yli. Se kierteli valkoisten pilvien keskellä mahtavien siipiensä voimalla ja suuntasi sitten lentonsa kohti sinisen taivaan avaruutta. Kotkanpoika vain jatkoi tunkion tonkimista.

Ihminen on usein tuon kotkanpojan kaltainen, etenkin hengellisessä elämässään. Hän on niin kiinni ahtaissa arkipäivän ympyröissä, joskus myös teologisissa systeemeissä, ettei edes aavista, millaisiin ulottuvuuksiin hänen mielensä voisi päästä. Hän ei aavista itsessään syvyyksiä, joihin hänen henkensä voisi löytää tiensä.

Yhä enemmän huomaamme, ettei pelkkä materialismi, sisäisen elämän tukahduttaminen, tyydytä tämän päivän ihmistä, eivät rahan, nautinnon ja kunnian palvonta. Ihmisen perusahdingot – kuoleman pelko, elämän mielekkyyden puute, epätoivoisuus järjettömältä näyttävän edessä ja lohduton yksinäisyys – panevat hänet etsimään jotakin syvempää. Ihminen etsii varmuutta, mielekkyyttä ja rakkautta.

Herra tulee luoksemme hiljaisuudessa. Hiljaisuudessa voimme kohdata hänet helpommin. Hän on aina luonamme ja sydämessämme, mutta me olemme niin täynnä arkipäivän tapahtumia, ettemme huomaa hänen läsnäoloaan. Niinpä Jumalaakaan ei varsinaisesti tarvitse etsiä, vaan meidän tulee vain avautua hänen todellisuudelleen. Hiljaisuus on ensi askel syvempään hengelliseen elämään. Ja toinen on se, että me emme vain pyri fanittamaan Jeesusta, vaan ihan oikeasti päätämme seurata häntä.

41. paastopäivä: RISTIN TIELLÄ

Joh 15:13: "Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta."

Kuka rakastaisi minua niin paljon, että antaisi henkensä puolestani? Kuka suostuisi menemään niin pitkälle?

Kyse ei varmastikaan ole mistään testistä, jossa tällainen ääritilanne tulisi kysymykseen. Ennemminkin tässä puhutaan toisen tilalla kuolemaan astumisesta. Niin kuin sotilas isänmaansa puolesta. Tai äiti lapsensa puolesta. Vaihtoehtoisesti voidaan käyttää myös termiä Uhrautuminen, vaikka siihen kuuluukin puhekielessämme ikävä sivujuoni, nimittäin marttyyrin roolin ottaminen: "Katso nyt, mitä minä joudun tekemään, kun sinä et koskaan...!"

Uusi testamentti kertoo, miten opetuslapsi Pietari reagoi voimakkaasti, kun Jeesus ilmoitti, että Messiaan on kärsittävä paljon. Tätä Pietarin oli aivan mahdoton tajuta saati hyväksyä. Kala-Pekka luuli tietävänsä, millainen Messiaan on oltava, aivan samalla tavalla kuin me usein luulemme tietävämme, millainen Jumalan pitää olla.

Mutta Jumala on erilainen. Ja erilaisena hän myös pysyy.

En voi koskaan ymmärtää Jeesuksen tapaa olla Messias (vapauttaja), jollen ota kantaakseni ristiäni ja seuraa häntä oikeasti, jollen pyri olemaan sellainen kuin hän. Nimittäin todellisia seuraajia Jeesus kaipaa, ei ihailijoita, faneja. Kauniit sanat Jeesuksen uhrautuvasta rakkaudesta jäävät vallan höpönlöpö-tasolle, jos en seuraa häntä. Vasta kun elän niin kuin hän, ymmärrän, kuka hän on. En opi tuntemaan häntä voitoissa ja menestyksissä, vaan ainoastaan kulkemalla ristin tietä, palvellen Jumalaa uskossa ja lähimmäistäni rakkaudessa.

Vaikka itseni unohtaisinkin, niin on jotakin, mitä en saa missään olosuhteissa unohtaa: Minun on aina muistettava, että ristin tie johtaa ylösnousemukseen, elämään ja valoon. Jeesus ei koskaan puhunut edeltäpäin kärsimyksestään puhumatta samalla ylösnousemuksestaan!

40. paastopäivä: PÄIVÄ, JOLLOIN JEESUS SAI RAIVARIN!

Palmusunnuntaisaarna 5.4.2009
Evankeliumi: Matt. 21: 12-17

Jeesus meni temppeliin ja ajoi kaikki myyjät ja ostajat sieltä ulos. Hän kaatoi rahanvaihtajien pöydät ja kyyhkysenmyyjien jakkarat ja sanoi heille: "On kirjoitettu: 'Minun huoneeni on oleva rukouksen huone.' Mutta te teette siitä rosvojen luolan."
Jeesuksen luo temppeliin tuli sokeita ja rampoja, ja hän paransi heidät. Mutta kun ylipapit ja lainopettajat näkivät, mitä kaikkea hämmästyttävää hän teki, ja kuulivat lasten huutavan temppelissä: "Hoosianna, Daavidin Poika!", he suuttuivat ja sanoivat hänelle: "Kuuletko, mitä nuo huutavat?" "Kuulen", vastasi Jeesus. "Ettekö ole koskaan lukeneet tätä sanaa: 'Lasten ja imeväisten suusta sinä olet hankkinut kiitoksesi'?" Hän jätti heidät siihen, meni kaupungin ulkopuolelle Betaniaan ja oli siellä yötä.

Tänään näemme Jeesuksessa uuden, yllättävän piirteen: Hän suuttuu, saa oikein kunnon raivarin. Hän ei tyydy vain lyömään nyrkkiä pöytään, vaan hän työntää nurin pöydän toisensa jälkeen. Jeesus huutaa ja käyttäytyy uhkaavasti, heiluttaapa vielä ruoskaakin kuin tehostaakseen sanojaan. Apokryfinen Nasarealaisevankeliumi tietää kertoa, että temppelissä olijat pakenivat Jeesuksen leimuavia silmiä!

Jeesus piti yhden miehen mielenosoituksen Jerusalemin temppelin uloimmalla pihalla, ns. Pakanain EsiKartanossa, jonne saivat tulla myös ei-juutalaiset. Tai ei tuo Jeesuksen yllätyshyökkäys ollut vain mielenosoitus, se oli oikeastaan temppelin miehitys, suoranainen valtaus.

Rahanvaihtajat vaihtoivat temppelissä uhraavien ihmisten rahoja siksi ainoaksi valuutaksi, joka kelpasi temppelissä. Tästä rahanvaihdosta hyötyi myös temppelin ylin papisto.

Kyyhkyset olivat yleisimmät ja halvimmat uhrieläimet. Ostajat, jotka Jeesus myös karkotti, olivat temppeliin tulleita pyhiinvaeltajia. Jerusalem jumalanpalveluselämän keskuksena oli jo Jeesuksen aikana suuri turistikeskus, jossa kaupankäynti oli vilkasta. Mutta kaupankäynnin ulottuminen temppelin porttien sisäpuolelle halvensi paikan pyhyyttä. Siitä Jeesuksen pyhä viha. Ja niinpä ostajat ja myyjät saivatkin äkkilähdön temppelialueelta. Bisneksenteko sai äkkilopun.

Mutta tyhjäksi tuo Jeesuksen puhdistama temppelin piha-alue ei suinkaan jäänyt. Jeesuksen luo alkoi virrata sokeita ja rampoja, joilta oli kuningas Daavidin ajoista lähtien evätty pääsy pyhäkköön (2. Sam. 5:8). Syynä oli se, että tuo hallitsija ei jostakin syystä kerta kaikkiaan sietänyt nähdä tuollaisia vaivaisia silmissään. Yhden ihmisen antipatioista tuli siten pysyvä käytäntö!

Parantaessaan temppelissä sairaita Daavidin Poika, jolla nimellä Jeesus myös itseään kutsui, kumosi kuningas Daavidin määräyksen. Sokeiden ja rampojen parantaminen oli messiaanisen pelastuksen ajan merkki.

Ylipapit ja lainopettajat olivat kauhuissaan katselleet jo ennen näitä tapahtumia aiemmin päivällä tapahtunutta välikohtausta. Öljymäen rinnettä alas oli aasin selässä istuen saapunut suuren kansanjoukon riehakkaitten ”Hoosianna” -huutojen säestämänä kaupunkiin juuri tuo samainen huligaani. Hän lähestyi Jerusalemia juuri siitä suunnasta, josta Messiaan pitäisi aikanaan saapua. Pilaileeko tuo mies meidän kustannuksellamme? Onko hänellä mielenterveydellisiä ongelmia? Mikä hän oikein on miehiään? Pilkkaako hän Jumalaa? Hoosiannaahan saa huutaa vain Messiaalle!

Vielä yksi yllätys oli temppelin johdon koettava tuon saman päivän aikana: Jeesusta fanittavien joukkoon liittyi myös lasten kuoro. No, lapset tietysti jäljittelivät ja papukaijamaisesti toistelivat sitä, mitä olivat aiemmin nähneet ja kuulleet. Silti tilanne on kiusallinen papistolle: Tänne pyhään paikkaan on nyt päästetty sellaista porukkaa, joka tänne ei kerta kaikkiaan meidän lakipykäliemme mukaan kuulu!

Evankelista Matteus puhuu meille paljon siitä, miten alkuseurakunta järjesti asiansa. Matteuksen mukaan on selvää, että Jeesuksen Jerusalemiin ratsastamisen tarkoitus oli nimenomaan temppelin puhdistaminen. Profeetta Sakarjan kirja päättyy kuvaukseen Jerusalemin puhdistamisesta. ”Eikä ole enää sinä päivänä yhtään kaupustelijaa Herran Sebaotin temppelissä” (Sak. 14:21).

Jeesus osoittaa, että eläinuhrit eivät kelpaa Jumalalle. Jumala odottaa ihmisiltä jotakin ihan muuta. Kun fariseukset napisivat, että Jeesus veljeilee publikaanien ja muitten syntisten kanssa, Jeesus vastasi: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: ’Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.’ En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.” (Mt. 9:12b-13).

Kun Jeesus poistui Jerusalemin temppelistä, pyhäkkö ei ollut enää entisensä. Jumalan läsnäolo hävisi sieltä Jeesuksen mukana. Vielä 40 vuotta muurit saivat olla paikallaan ja kaupankäynti jatkua, mutta v. 70 j.Kr Jerusalemin temppeli hävitettiin niin perusteellisesti, ettei jäänyt kiveä kiven päälle.

Mutta uuteen kristilliseen temppeliseurakuntaan ovat alusta pitäen kuuluneet ne, jotka eivät ulkonaisesti ole olleet mitenkään merkittäviä. Tässä mainitut sokeat ja rammat sekä lapset. Lapsilla on yhtäläinen oikeus kuin aikuisilla liittyä – kasteen kautta – kristilliseen seurakuntaan. Lapsen hyväksyvät kristilliset kirkot seuraavat siis Jeesuksen viitoittamaa tietä, mutta ovatko vammaiset saaneet kirkossa vastaavan, samanarvoisten aseman, sopii kysyä.

Jeesusta loukkasi Jumalan huoneen muuttaminen rukouksen huoneesta rosvojen luolaksi. Papistoa loukkasi se, että Jeesus sekaantui heidän optiokauppoihinsa ja päästi pyhäkköön ihan vääränlaista väkeä. Ylipappien ja lainopettajien suututtaminen käynnisti lopullisesti sen prosessin, jonka me tunnemme kirkkovuodessamme piinaviikkona. Se on meillä nyt edessämme. Kunnian kuninkaan alennustie.

Kärsimyksiin suostuvana Jumalan Poikana Jeesus tulee rinnallemme meidän äärettömässä rajallisuudessamme, heikkoudessamme, sokeudessamme, kärsimättömyydessämme, kapinamielisyydessämme, haavoittuvuudessamme. Omista oikeuksistaan luopuvana Jumalan Poikana Jeesus tulee ihan vierellemme, kärsivällisesti viitoittaen uskon tietä.

Usko on luottamista Jumalan lupauksiin. Se on luottamista siihen, että perustus kestää, vaikka omat rakennelmamme sortuisivatkin. Syvimmänkin epätoivon aikana ja jälkeen se on Isän käsiin jäämistä. Hänen käsiinsä me saamme jäädä juuri sellaisella lapsen ja imeväisen kaikista suorituksista vapaalla tavalla, jonka Jeesus asetti esimerkiksi Jumalan valtakuntaan menijöille. Aamen.

39. paastopäivä: NIIN KAUAN KUIN ON ELÄMÄÄ...

Eilisessä tekstissäni kiukuttelin sitä, että vanheneminen tuntuu minusta jotenkin niin kauhean epäoikeudenmukaiselta jutulta. Jos olisin poliitikko, niin yli yön nukuttuani voisin nyt olla ihan eri mieltä. Meikäläinen ei kuitenkaan käännä takkiaan ihan ihan noin helposti. Mitä mieltä olisi kulkea ihmisten ilmoilla nuttu nurin, eli takin sisäpuoli ulospäin käännettynä? Ihan hulluahan se olisi!

No, jonkun mielestä mielikuvittelukin saattaa tuntua hullulta. Minä olen kuitenkin kova poika mielikuvittelemaan. Tämä on asia, joka ei edes katso ikää. Ja huvitkin ovat halpoja...

Antaisinkin tässä ja nyt Luojallemme muutaman vinkin uusien ihmismallien suunnitteluun, jos suinkin sopii?

1) Ihmisellä pitäisi olla vetoketju mahassa, jotta varaosien vaihto ja muu operointi olisi huomattavasti nykyistä helpompaa.

2) Ihmisellä pitäisi olla selkäpuolella pieni luukku paristoja varten. Lasten vanhemmat voisivat poistaa jälkikasvultaan patterit, kun muksut alkavat käydä liian kuumina.

3) Ihmisellä pitäisi jo tähän maailmaan tullessaan olla ranteessaan ikään kuin vakiovarusteena kello, joka ilmoittaa, paljonko aikaa hänelle on maan päällä vaeltamiseen annettu. Digitaalinen rannekello digittäisi jäljellä olevaa aikaa taaksepäin. Tällä tavalla ihmisellä olisi rannettaan vilkaisemalla heti tieto siitä, mihin hänen aikansa riittää. Tällöin asioitten priorisointi olisi ihan MUST. Nykyisen systeemin mukaan me teemme täällä ihan päättömiä puuhia, kun meillä on suorastaan varaa unohtaa koko kuolemisen pakollisuus. Me yritämme erilaisilla viihdytystavoilla tappaa aikaa, vaikka aika lopulta tappaakin meidät...

4) Elämän loppusuoraakin voisit, Luojamme, miettiä vähän uudestaan. Minä en ainakaan haluaisi höppänöityä, laitostua, joutua toisten armoille tai käydä muille taakaksi. Enkä tahtoisi maan alle matojen syötäväksi. Eikä se tuhkaksi muuttuminen puolessatoista tunnissa ja 1500 asteessa sen enempää houkuttele.

Sen sijaan olisi kerrassaan mahtavaa, Herramme , että kun aikamme olisi täysi, sinä lähettäisit valkoisen pilven hakemaan meitä. Hiljaa ja arvokkaasti nousisimme ylöspäin ja voisimme läksiäisiksi vilkuttaa läheisillemme. Pilvi verhoaisi meidät, peittäisi muitten näkyvistä, mutta alhaalla seisovat läheisemme näkisivät meistä viimeiseksi onnellisen hymyn, joka jää pysyvästi heidän mieleensä.

Olisi paljon mukavampi odotella sitä pilvikyytiä. Se muistuttaisi meitä iloisesta jälleennäkemisestä paljon paremmin kuin omaisten itkut haudoilla. Niin että eikö tällainen ylöstempaisu nyt mitenkään voisi käydä päinsä jatkossa? Se olisi myös mitä mahtavin todistus epäuskoisille ihmisille: Noin ne kristityt täältä vaan lähtevät. Pitäisiköhän noita uskonasioita vielä miettiä vähän tarkemmin...?

Tässä olisi muutama toive näin aluksi. Jos nämä kelpaavat, niin jatkossa voin kyllä mielelläni keksiä näitä lisääkin...

Ystävällisin terveisin

LeipäPappi Hannu K.

PS: Niin kauan kuin on elämää, saa esittää myös toiveita. Vai miten se sanonta nyt kuuluikaan...?

38. paastopäivä: VANHENEMINEN - HUONO KEKSINTÖ!

Tänään toimimme kollegani kanssa sairaalapappeina. Kävimme Kivelän sairaalassa parilla seurakuntamme kummiosastolla jakamassa ehtoollista. Leikimme siis kiirastorstaita viikon etuajassa. LeipäPappi sai olla taas omassa elementissään!

Sairaala on meikäläisen elementti sikäli, että minulla on sairaalasielunhoitajan koulutus. Jo koulutusvaiheessa tosin tajusin, että "hei, tää ei tosiaankaan oo mun juttuni", niin kuin voisin sanoa, jos olisin 30 vuotta nuorempi: Sairautta, kipuja, kärsimystä, kamalaa hajua ja jatkuvaa kuolemaa. No, thanks.

Kummiosastoittemme väki on pitkäaikaispotilaita, jotka lähtevät noilta sijoiltaan iäisyyteen. Monelle antamamme ehtoollinen jää mitä todennäköisimmin viimeiseksi täällä maan päällä. Toivottavasti mahdollisimman moni on mukana siinä ehtoollisjuhlassa, jota taivaassa vietetään Kristuksen kanssa.

Mutta se vanheneminen. Huonompi juttu. Kuolemaa varten olen kyllä valmistautunut, mutta tuntuu kuin vanhuus pääsisi iskemään aivan yllättäen, ilkkuen ja haastaen kaksintaisteluun, jonka tiedän häviäväni.

Nyt vasta oikeastaan ymmärrän sen amerikkalaisen ikinuori-ihannoinnin: Nuori on aina kaunis. Vanhus voi toki olla myös kaunis, mutta kehittyneen lääketieteen ja teknologian ansiosta viivytystaistelua kuolemaa vastaan voidaan käydä raivoisasti riippumatta siitä, miten ihmisarvoista ja mielekästä elämää esim. koneitten varassa oleva ihminen viettää.

Ajatus siirtyy väistämättä omaan itseen. Miten minun käy, kun tästä vielä vanhenen? Pitäisikö jo tässä ja nyt tehdä jonkinlainen hoitamattomuustestamentti. Eli että minua ei saa väkisin yrittää pitää hengissä. Antakaa minun kuolla arvokkaasti! Ei se elämän pituus, vaan se elämän sisältö! Monihan lakkaa elämästä paljon ennen kuin hänet laitetaan arkkuun.

Voiko olla enää mitään murheellisempaanäkyä kuin pystyyn kuollut ihminen?

Toisaalta: Mikäpä sitä olisi vanhana ukkona köpötellä, jos vain terveyttä piisaa. Jos käsi käy ja lanttu leikkaa, niin pistän turbaanin päähän ja ryhdyn vaikkapa viisaaksi guruksi. Käyn jakamaan elämänohjeita nuoremmille tyyliin :"Älkää tehkä niin kuin minä tein, vaan niin kuin minä jälkiviisaana sanon!"

Mitä hyvää lukija mahdollisesti näkee vanhenemisessa?

Voisitko, lukijani, tänään iltarukouksessa muistaa tällaisia pitkäaikaispotilaita ja heidän hoitajiaan? Kovaa on elämä kummassakin leirissä.

37. paasto... eipäs kun REPSAHDUSPÄIVÄ!

Pari päivää sitten lähdin eräistä juhlista pois, kun alkoivat juoda kahvia ja syödä mansikkakakkua. Mainitsin ohimennen paastosta ja siitä, kun olen vielä liian nuori tuota kahviakin juomaan. Eläkkeellä lupasin opetella...

Eilen illalla istuin vaimon kanssa ravintolassa syömässä. Kummallakin oli ollut tolkuttoman pitkä päivä ja syöminen oli jäänyt väliin. Nälkä oli kova. Ihan kiukuksi pisti, kun eteen tuotiin pienissä ruukuissa sellainen hiirelle sopiva annos, vaikka me olisimme voineet syödä - kaksi hevosta! Annos oli aivan OK, mutta olisin voinut syödä 7 samanlaista lisää...

No, vaimo tahtoi jälkiruuan. Ei siinä mitään, ei hän ollut paastojuonessa mukana. Minä pysyin tiukkana, vaikka hovimestarikin koetti houkutella lankeamaan.

Harmillista, ettei menneillä torjuntavoitoilla auta pullistella enää tänään. Tänäänkin pääsin syömään itseäni paremmassa seurassa uppo oudossa paikassa. Hengellisen ohjauksen ryhmämme kokoontui kulttuurikeskus Sofiassa Vuosaaressa.
Tutustu Sofiaan: www.kulttuurikeskussofia.fi/

Ortodoksinen kirkko omistaa kyseisen keskuksen, entisen pankin kesänviettopaikan. Ortodoksit ovat monessa suhteessa meitä luterilaisia edellä varainkeruutaidossa. Siinä, missä me vain anomme määrärahoja, ortodoksit haistavat hyvin bisneksen.

Tässä vaiheessa joku varmasti miettii, että kun se luterilainen kirkko onkin niin älyttömän rikas, kun se omistaa kiinteistöjä ja metsiä ja kirkkoja ja... Ja kirkollisveroakin vielä keräävät, mokomat...

Jostakin syystä näyttää siltä, että luterilainen omistaminen on jotenkin kielteisempi ilmiö kuin ortodoksinen omistaminen, vai kuinka? Pohdin tänään siellä Sofiassa, että milläs muulla tavalla kirkko tässä maailmassa turvaa toimintansa jatkumisen kuin juuri omistamalla jotakin? Sallikaa mun nauraa, jos joku kehtaa ehdottaa niitä verovaroja. Markka-aikanakin ne luvut olivat tosi päätä huimaavia: Helsingissäkin yksi penni markasta!

En ilmeisesti saanut tällä sinänsä mielenkiintoisella ekskursiollani hämätyksi lukijaani niin, että hän olisi unohtanut tuon alussa mainitun repsahduksen?

No, palataan sitten takaisin astialle. Eli Sofiassa oli jälkiruokana PANNUKAKKUA, KERMAVAAHTOA JA MANSIKKAHILLOA! Pannaria oli pakko saada. Mansikkahilloa oli pakko saada. Kermavaahtoa oli pakko saada. Otin häveliäästi vain yhden palan, joka oli melkeinpä hotkaistava, kun aika loppui ja meille tuli kiire mennä rukoilemaan. Minä olisin mieluummin palannut rikospaikalle kuin etsiytynyt rukouspaikalle.

Minä ainakin osaan rukoilla ruoka suussa. Etenkin jälkiruoka. Olisin jatkanut rukoiluani siinä ruokapöydän ääressä, mutta ei mennyt läpi. Lähdettävä oli.

Mikä huutava vääryys: Eilen oli liian vähän syötävää. Tänään olisi ollut riittävästi seisovassa pöydässä safkaa, vaan ei ollut aikaa syödä!!! Miten voi olla niin, että luterilainen pappi miltei kuolee nälkään ortodoksisten lihapatojen ääreen?

Mutta vieläkään en ole langennut luterilaisten mittapuitten mukaan! Ryhmäläiset pistivät minut kuitenkin tunnustamaan tämän repsahduksen näin virtuaaliverbaalisesti. Tässä se nyt sitten on, olkaa hyvä. Häpeätahra kauniissa kilvoituksessani. Puolitoista viikkoa jäi uupumaan. Aika lähelle pääsin kuitenkin ekakertalaiseksi.

Kaikki kunnia ortodoksien yritteliäisyydelle jne., mutta minusta ei ole reilua luterilaisia makeastapaastoajia kohtaan pistää heti sisääntuloaulaan niin paljon suklaata tyrkylle, että niitä töllötellessä ihan silmät meinaavat päästä pullistua.
Ja kuka käski sävyttää koko eteisaulan ja vessatkin ruskealla? Minulla on ruskeat silmät, jotka aivan erityisen voimakkaasti reagoivat tuohon suklaan väriin.

Jahas. Tämä vuorokausi päättyi juuri tähän, joten päättyköön oheinen vaikerruskin.
Kirjoittaminen kyllä jatkuu, lupaan sen. Siis pääsiäiseen asti.

36. paastopäivä: KRISTILLISESTÄ SYVÄMIETISKELYSTÄ

Tänään minulla oli ilo saada olla hyvän suomalaisen uskonnollisen elokuvan ennakkonäytöksessä. Kyse on perjantaina ensi-iltansa saavasta Klaus Härön filmistä Postia pappi Jaakobille. Teemoina ovat esirukous, armo ja anteeksiantamus.

Kotimaa-lehden toimittaja Olli Seppälä arvioi näkemäänsä: Erilainen, hiljainen, taiteellinen, ajatteluttava, syvästi kristillinen, näkemyksellinen.

Ulkoisesti postitarinassa ei tapahdu paljonkaan, mutta sisäisesti sitäkin enemmän.

Tehdä nyt elokuva esirukouksesta...?
Kaikki eivät edes tiedä, mitä sillä tarkoitetaan. Rohkea aihevalinta!

Toinen kummajainen esirukouksen ohella on varmasti ns. kristillinen syvämietiskely eli sanaton / kohteeton mietiskely. Kyse on sellaisesta hiljentymisestä Jumalan edessä, jossa kaikki mielikuvat, käsitteet ja ajatukset jäävät taakse.

Keskiajalla tätä rukousmuotoa arvostettiin etenkin luostareissa, mutta varsinkin luterilaisuus paheksui sitä, koska valistuksen filosofia asetti järjen kaiken muun edelle. Sydän ja tunteet olivat uskonnossa epäilyttäviä. Vain järki saneli totuuden. Näin uskonnollinen kokemus menetti paljon syvyydestään. Jumala oli nyt jossakin kaukana pilvien takana, ei enää kristityn sydämessä.

Viime vuosikymmenien aikana kristityt ovat taas alkaneet harjoittaa syvämietiskelyä. Kiinnostus sitä kohtaan sai alkunsa nuorten etsijöitten kääntymisestä idän gurujen puoleen, koska he eivät löytäneet tai eivät osanneet etsiä syvämietiskelyn opettajia lännestä.

Kaikesta tästä hiljaisuuden rukouksen uudesta heräämisestä huolimatta suurin osa ihmisistä ei osaa ottaa hiljaisuuden tarvetta vakavasti. Miksi?

Meillä ei ole aikaa. Vuosisatamme kirous on kiire. "Juuri nyt ei ole aikaa, ehkä myöhemmin... kun tämä työ on saatu valmiiksi..." Tekosyistä ei ole puutetta. rukoukseen uhrattu aika tuntuu meistä hukkaan heitetyltä, koska emme rukoillessamme "tee" mitään. Kristillisen mielenlaadun saavuttamiseksi on kuitenkin tärkeätä antaa päivittäin aikaa Kristukselle.

Ajan lahja on lahja itsestämme. Olisi mieletöntä sanoa, että rakastamme jotakuta henkilöä, mutta emme suostuisi antamaan hänelle aikaamme. Jos olemme vakuuttuneita siitä, että olemukseemme kuuluu salainen, sisäinen ulottuvuus, löydämme helposti aikaa sen tutkimiseen.

Olemme liian sitoutuneita kellonaikaan, ja koska kello määrää kaiken, ei meillä tunnu koskaan olevan aikaa. Ajattelemme aina vain "ennen" tai "sen jälkeen", elämme tuskin koskaan nykyhetkessä.

Toisaalta on ihmisiä,
joilla tuntuu aina olevan aikaa.
He ovat rauhallisia ja rentoutuneita.
Usein heillä on paljon tekemistä,
ja he suorittavat työnsä hyvin.
He "ottavat" itselleen aikaa
hiljentymiseen ja mietiskelyyn!

Hauska kuriositeetti: Tähän blogiinkin on sisällytetty
jonkinlainen kello, mutta se on aina osoittanut ihan puuta, heinää!

:-)

35. paastopäivä: EROON KAIKESTA. NYT!

Eilen puhuttiin ateistien Lontoossa järjestämästä bussikampanjasta.
Nyt kampanja on saanut jatkoa: http://www.kotimaa.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=8298&Itemid=38

Jos eroat kirkosta,
niin loogisuuden nimissä
peru samalla myös kasteesi!
Kolmella punnalla saat
urotyöstäsi hienon diplomin.

Ei mitään uutta auringon alla:
Paljon ennen internetiä
hämäläiset kävivät ristiretkien aikaan
Hämeenlinnassa Katumajärvellä
pesemässä kasteensa pois.

Internet on ihme keksintö:
Sen avulla ihmisen on niin helppo erota,
klikata itsensä irti vaikka mistä.
Ei harkinta-aikaa, ei liikaa vaivaa.
Jos yöllä ei tule uni,
niin aina voi käydä eroamassa
vaikkapa kirkosta.

Tuo eroamisvimma
on kummallinen epidemia.
Mistä kaikesta ihminen oikein voi erota,
mitkä jutut jättää väliin, mitä hylätä,
mistä ihan vaan lintsata?

LINTSATA voi koulunkäynnistä
ja muista yhteiskunnallisista velvollisuuksistaan.
Oikeuksistaan kukaan tuskin lintsaa?

VÄLIIN VOI JÄTTÄÄ sosiaalisen kanssakäymisen
ja erakoitua.
Väliin voi jättää itsensä kehittämisen,
omien elämänkysymysten käsittelyn.
Eli ollaan vaan ja möllötetään,
ei hankita elämää.
Tai sitten suunnitellaan
kaikessa hiljaisuudessa
kostoa yhteiskunnalle...

HYLÄTÄ voi itsensä,
epäterveellisen elämäntavan,
mammonan.

EROTA voi kirkosta vaan ei valtiosta.
Puolisostaan vaan ei lapsistaan.
Yhteisöistä, järjestöistä, työpaikastaan.
Mutta voiko ihmisistä sanoa,
että he erosivat ystävinä,
jos eron syy on muu kuin kuolema?
Ei kai erilleen kasveta vaan joudutaan?

Jos kirkko erotetaan joskus valtiosta,
niin minä jään mieluummin kirkkoon!

Miten onnellinen ihminen lopulta olisi
päästyään irti kaikista sidonnaisuuksistaan?
Paholainen, diabolos eli erilleen heittäjä,
ainakin on tyytyväinen:
Yksinäinen ihminen on hänelle helppo suupala.

Jumala sen sijaan tahtoo kutsua yhteen,
pitää koossa, yhdistää.
Jumalan yhteydessä pysyminen onkin
uskonelämässä kaiken a ja o.

Ei vapautemme lopultakaan voi olla
vain vapautta jostakin.
Vapautemme on nimenomaan
vapautta johonkin.
Veikkaisin,
että tuo vapaus johonkin
tarkoittaa sitoutumista rakkauteen

34. paastopäivä: JUMALATTOMAN HAUSKA MAINOSKAMPANJA?

Lontoossa viime lokakuussa järjestetty ateistien mainoskampanja on tulossa myös Suomeen. Vapaa-ajattelijain liiton ja Humanistiliiton yhteiskampanjassa bussien kylkiin liimataan mainoksia, joissa lukee "Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä". Tai sitten ei liimata. Luulisi liikennelaitostenkin miettivän kaksi kertaa, millaisia viestejä bussit kuljettavat.

Mainoksia on tulossa suurimpiin kaupunkeihin, ainakin Helsinkiin ja Tampereelle. Kampanja on tarkoitus toteuttaa kokonaan lahjoitusvaroin. Keräys on vielä käynnissä, eikä ole tietoa, kuinka laajalti mainostilaa hankitaan.

Pieni mielikuvaharjoitus: Kuvittele, että Helsingissä parhaalla paikalla, siis Stockmannin edustalla Mannerheimintien ja Aleksin kulmassa, istuu maassa kolme kerjäläistä: Romanialainen kerjäläinen pyytää murheellisen näköisenä rahaa itselleen pahvikahvimukiin. Hänen vieressään luterilainen vapaaehtoinen anoo vakavan näköisenä rahaa valkoiseen Yhteisvastuukeräyslippaaseen. Hänen vieressään vapaa-ajattelija hymyilee iloisesti ja vapautuneesti, naureskelee, ojentaa kättään ja huutelee ohikulkijoille:"Jumala on kuollut. Antakaa rahaa hautajaiskuluihin!"

"Uskonnottomat ovat kauan olleet iso, mutta näkymätön vähemmistö Suomessa, joten tällä kampanjalla haluamme nostaa uskonnottomuuden esiin positiivisessa mielessä. Emme pyri käännyttämään ketään, vaan rohkaisemaan ihmisiä huomaamaan oma uskonnottomuutensa", julistaa Vapaa-ajattelijain pääjehu.

Uskonnonvapaus, vapautus uskonnosta? Uskonnonvapaus, vapaus harjoittaa omaa uskontoaan! Oikeus, joka ei kuulu vain vähemmistöille, vaan myös enemmistölle. Miksi tämä tosiasia niin helposti halutaan unohtaa?

Kristittyjä on tapana lyödä sloganilla: "Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat!" Kristittyjä pruukataan pitää ilonpilaajina, jotka ovat muuttaneet evankeliuminsa (eli ilosanoman) suruviestiksi!

Jos minä nyt vakuuttuisin ykskaks siitä, että Jumalaa ei ole olemassa, vaan uskoni olisi ollut ihan naurettavaa hömpötystä ja kuvittelua, niin itkuunhan minä ratkeaisin. En minä tähänkään asti ole syyttänyt Jumalaa ongelmistani ja vaikeuksistani. Osaan minä toki itsekin elämäni ja asiani sotkea. Raskainta olisi huomata, ettei enää olisikaan ketään, johon turvata vaikeuksien keskellä.

Kyse olisi niin suuresta pettymyksestä, että en ole lainkaan varma, kestäisinkö sitä. Ja jos selviäisinkin siitä, niin kestäisi todella kauan totuttautua ajatukseen, että olenkin oman onneni seppä. Sitten minulla olisi kaksi mahdollisuutta: Ryhtyä sudeksi toisille ihmisille tai kenties yrittäisin makeilemalla ja toisille mielinkielin olemalla saavuttaa tarkoin salaamani pyrkimykset.

Ilman jumalaa en varmaan kestäisi olla. Minun pitäisi keksiä sellainen itselleni. Valta? Menestys? Ihmiskunnia? Mammona?

Äh, mikään noista ei oikein innosta. En myöskään ymmärrä, miten tästä elämästä voisi nauttia sen vuoksi, että Jumalaa ei ehkä ole? Luoko jumalattomuus jollekulle jonkinlaista turvallisuudentunnetta? Vapautuuko jumalaton murheistaan ihan tuosta vaan? Ja olisiko lopultakin kyse vain vanhan aatteen kierrättämisestä: "Syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna me kuolemme!"

Pakko tunnustaa, että koko elämäni joko pysyy pystyssä tai kaatuu Jumalaan uskomisen varassa tai takia. Pääsiäispupuille aina muistutetaan, ettei pidä laittaa kaikkia munia samaan koriin. Mutta minäpoika se vaan olenkin pistänyt elämässäni kaiken yhden kortin varaan!

Toisaalta: Jos on upottava, niin tehdään se sitten niin maan perusteellisesti - torvet soiden ja liput liehuen! Tättä-rää!

Lopuksi tältä paikalta: Opiskeluaikoinani istuin paljon teologisen tiedekunnan lehtisalissa lukemassa mitä ihmeellisimpiä lehtiä. Vapaa-ajattelijoitten aviisi oli yksi suosikeistani. Erityisesti mieleeni painui erään pitkän päivätyön Vapaa-ajattelijain liitossa tehneen miehen nekrologi. Teksti oli kunnioitusta herättävän pitkä ansioluetteloineen ja ylenpalttisine kehuineen, lähes aukeaman kokoinen kuvineen päivineen. Minuun kolahti kuitenkin viimeinen lause:

"Valitettavasti hän vähän ennen kuolemaansa kääntyi Jumalan puoleen".

Niinhän se toinen niistä ristin ryöväreistäkin...

Näitä käännynnäisiä sopii toki onnitella!

;-)

33. paastopäivä: ÄLÄ SYYTÄ, ÄLÄ VALITA, ÄLÄ SELITÄ!

Mistään tähänastisesta blogikirjoituksestani en ole saanut sellaista morkkista kuin eilisestä. Tunnustan provosoituneeni Hesarin jutusta, jossa kerrottiin, miten suomalainen kultaseppä on valmis puristamaan ihmisten tuhkasta kalliin timantin muistoksi omaisille. Maasta sinä olet tullut. Maaksi sinun pitää jälleen tulla. Ei timantiksi. Haluan kuolemani hetkellä jättäytyä Jumalani käsiin, en joutua kultasepän hyppysiin.

Tyylillisestikin eilinen juttu oli aikamoinen poikkeama kaavasta, jonka olin itse itselleni tähän blogiin valinnut / keksinyt. Kuntosalitreenin jälkeen mietiskelin taas näitä juttuja pukuhuoneessa. Tajusin, että jos kyseinen kaava on ihan omatekemä, niin silloinhan minulla on lupa ja oikeus, valta ja voima rikkoa oma kaavani. Ei minun pidä kangistua edes omiin kaavoihini...

Enempää en sano aiheesta, sillä otsikkoon merkityt sanat ÄLÄ SYYTÄ, ÄLÄ VALITA, ÄLÄ SELITÄ ovat yhtä kuin uudenvuodenlupaukseni vuodelle 2009. Eli haluan pitää lupaukseni, olla sanojeni mittainen mies. Mutta kaavan minä murran, jos se alkaa liikaa kahlita sitä, mitä oikeasti tahdon sanoa.

Muuan FaceBook-kaverini, ammattitoimittaja, sanoi, että minun olisi ollut viisasta pitäytyä enemmän näissä paastojutuissa. Mutta kirjoittaa nyt liki 50 paastotekstiä... Miten se olisi mahdollisuutta, en millään löydä yhdelle asialle puoltasataa erilaista näkökulmaa. Mutta kenties vielä yhden:

PAKKOPAASTO!

Eilinen maailmanlaajuinen valojensammutuskampanja oli ihan mielenkiintoinen keksintö, oivallus, havaintoesimerkki, valomerkki ja ties mitä. On mielenkiintoista nähdä, millainen notkahdus tuli TV:ntuijotustilastoihin puoli ysin uutisten, historian suurimman lottovoittoarvonnan ja Kahden keikan kohdalle.

Otitko sinä, lukija, osaa Earth Hour'iin? Miten sait aikasi kulumaan?

Kynttiläillallinen kavereitten kanssa olisi varmaan ollut ihan passeli keksintö. Itse saunoin kynttilän valossa. Blogimerkinnän kanssa tuli hieman kiire: Viimeinen rivi tuli valmiiksi juuri tasan klo 20.30. Kiireessä kirjoitin: Nyt pitää sammuttaa valot kaikissa KEHITYSmaissa. Huomasin mokan vasta äsken ja korjasin sen kehittyneiksi maiksi.

Sähkö ei varmaankaan ole ns. kehitysmaissa se kaikkein tärkein asia, vai kuinka? Joskus nuorena kuulin karmeita juttuja jenkkien kehitysaputoiminnasta. Idea oli suurin piirtein tämä: Viedään väritelkkareita alueille, joilla ei ole sähköä. Viedään kanoja alueille, joissa köyhillä ihmisillä ei ole varaa edes kananrehuun. Annetaan maitojauhetta imettäville äideille, jotta nämä lopettaisivat rintaruokinnan ja sekoittaisivat jauheen saastuneeseen veteen.

Ja lopuksi viedään kehitysmaihin kaikki teollistuneitten maitten ongelmat.

Kun ennen pruukattiin puhua Pimeästä Afrikasta, niin ainakin minä pikkupoikana (silloin, kun vielä sai ihan ilman rasistisyytöksiä puhua neekereistä) luulin, että kyse on matalasta sivistystasosta eikä sähköstä. Tai ledvalosta, niin kuin nykyään asia ilmaistaan.

"Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, saa nähdä suuren valkeuden".
Mitä on se valo, jota me tarvitsemme tänään?
Mitä on se valo, jota me tahdomme viedä köyhiin maihin?

Eilen meillä oli vapaaehtoisuuteen liittyvä yleinen ja yhtäläinen sähköstäpaastoamistunti. Sikäli kuin olot maapallolla jatkuvasti ihmisen oman harkitsemattoman toiminnan ansiosta huononevat (talous ja luonnonvarat), yhteistä paastoamista piisaa. Ja se paastoaminen ei sitten enää perustukaan vapaaehtoisuuteen vaan pakkoon!

Sitten meillä on kolme väistämätöntä pakkoa:
Paasto, verot ja köyhän kuolema,
kaikki varmoja nakkeja...

32. paastopäivä: ARVOSTUSTA VASTA KUOLEMAN JÄLKEEN?

Mies jätti leskelleen sievoisen summan rahaa. Testamentissaan mies toivoi, että nainen hankkisi rahoilla jotakin sellaista, josta nainen piti ja joka jollakin tavalla muistuttaisi naista puolisostaan.
Kului muutama kuukausi, ja sureva leski ilmestyi ihmisten ilmoille silmin nähden ilahtuneena, esitellen uutta, upeaa timanttiaan.

Timantin ihastelun lomassa ihmiset ällistelivät suruajan lyhyyttä ja kyselivät ihmeissään, millä tavalla tuo arvokas koru viittasi edesmenneeseen puolisoon. Nainen hymyili iloisesti: "Muistan miestäni aina, kun pidän tätä korua. Tämä timantti on näet puristettu hänen tuhkastaan!"

Suurin piirtein näin kaupunkilegenda meni. Se oli mielestäni sekä yllättävä että ällöttävä. Mauton. Makaaberi. Tuon jutun kanssa kykenevät mauttomuudessaan kilpailemaan vain ne amerikkalaiset, joiden tuhkat on kapseleissa singottu maata kiertävälle radalleen. Ajatuksena on, että vaikkapa perheen lapset voivat sitten tähyillä taivaalle ja vilkuttaa ohikiitäville ukeille ja mummeilleen.

Millaisessa maailmassa me oikein elämme?

No, niin. Kaupunkilegenda timantista uhkaa toteutua - ja vielä Suomessa. Tämänpäiväisessä Hesarissa kerrottiin, miten heinolalainen kultaseppä on aloittanut muistotimanttien markkinoinnin jo pari vuotta sitten. Hiljaista on kuulemma ollut. Ja hyvä niin.

70-kiloisesta ihmisestä saa vajaan kilon hiiltä. Koko prosessii tuhkan käsittelyn aloittamisesta valmiiksi timantiksi kestää 15-16 viikkoa. Karaatin kokoinen timantti maksaa 13.000-14.000 euroa. Eli kyse on aikamoisesta lisäarvosta, kun Jumala käytti meidän valmistamiseemme vain pari sataa euroa per nuppi.

Muutamia kiusallisia reunamerkintöjä uutiseen:

1) Kultasepätkin tahtovat hyötyä ihmisten kuolevaisuudesta. Hautaustoimistot eivät tykkää ruumiskakunjakajista? (jos lukija ei tiedä, mikä ruumiskakku on, niin kerron kysyttäessä).

2) Pitäisikö timantti-ihmiset haudata hautuumaan asemesta erityisiin hautakassaholveihin? Yleisölle maksullinen sisäänpääsy virka-aikana?

3) Jos omaiset päättävät pitää timantin itsellään ja heille tulee rahapula, voivatko he myydä Hilma-mummon?

4) Pitkän päälle timantti ei ole hyvä sijoitus. Timantit eivät olekaan ikuisia, jos Jumala Suuressa RuumiinYlösNousemusOperaatiossaan tahtoo käyttää jotakin vanhaa ihmisbodyja rekonstruoidessaan? Silloinhan ne timantit vain ykskaks katoavat markkinoilta. Onhan sitä ennenkin sanottu, että Jumala antoi, Jumala otti. Ihminen vain yritti vetää välistä...

Huh.
Tällainen juttu syntyi tällä kertaa. Ei maha mittään. Tai pikemminkin: Ei näe mittään! Kello on nimittäin juuri nyt 20.30 lauantai-iltana 28.3.09. Se tietää sitä, että juuri nyt pitää kaikissa kehittyneissä maissa sammuttaa valot.

31. paastopäivä: ONKO ELÄMÄ VAIN HARJOITTELUA?

Harjoittelu tekee mestarin, sanotaan. Harjoittelemalla (tai matkimalla) opimme perustaitomme: Kävelemisen, kengännauhojen solmimisen, lukemisen, laskemisen. Myös sen, mikä on tärkeää?

Robert Fulghum on kirjoittanut kirjan, jolla on pitkä nimi: Kaikki mitä minun on todella tarvinnut tietää opin jo lastentarhassa. Tässä kirjoittajan lista:

Jaa kaikki.
Pelaa reilua peliä.
Älä lyö ihmisiä.
Pane tavarat takaisin sinne, mistä otit ne.
Siivoa omat sotkusi.
Älä ota tavaroita, jotka eivät ole sinun.
Pyydä anteeksi, kun loukkaat jotakuta.
Pese kätesi, ennen kuin rupeat syömään.
Vedä vessa.
Pikkuleivät ja kylmä maito tekevät hyvää.
Elä tasapainoista elämää - opi jotakin ja ajattele jotakin ja piirrä ja maalaa ja laula ja tanssi ja leiki ja tee työtä vähän joka päivä.
Ota nokkaunet iltapäivisin.
Kun lähdet ulos maailmaan, varo liikennettä,
pidä toista kädestä ja pysyttele yhdessä muiden kanssa.
Tajua ihme. Muista pieni siemen viilipurkissa:
juuret menevät alas ja kasvi ylös eikä kukaan oikein tiedä, miten ja miksi, mutta me olemme kaikki samanlaisia.
Kultakalat ja hamsterit ja hiiret ja pieni siemenkin viilipurkissa kuolevat kaikki. Niin mekin.
Ja sitten muista Astrid Lindgrenin kirjat ja ensimmäinen oppimasi sana, suurin kaikista: KATSO.

Monissa elokuvissa on leikitelty ajatuksella, että ihminen voisi vaikuttaa ajan kulkuun. Yhdessä leffassa miehellä oli kaukosäädin, jolla hän pystyi kelaamaan elämäänsä edestakaisin. Toisessa rainassa nuorukaisella oli taito pysäyttää aika: muut ihmiset pysähtyivät , ja hän saattoi tarkastella näitä taiteilijan silmin. Kolmannessa taas kerrottiin kaksi tarinaa rinnakkain: Mitä tapahtui, kun nainen astui metroon tai kun ei astunut metroon.

Voiko elämää harjoitella?

Avoliittoa monet pitävät jonkinlaisena harjoitusavioliittona. Vuodet kuluvat - ja harjoittelu vain jatkuu?
Häihin saa valmennusta, jonkin verran myös vanhemmuuteen. Entä apua, kun pilvilinnat romahtavat?
Armeija oli ennen miesten koulu. Opetetaanko siellä tappamaan?
Ihminen oppii kuulemma kantapään kautta parhaiten. Yritys ja erehdys. Onko ihminen riitävän fiksu ottaakseen opikseen?
Onko makaaberia harjoitella kuolemista kokeilemalla ruumisarkussa makaamista?

Ihmisen elämä menee purkkiin ensimmäisellä otolla. Emme voi jättää mitään hetkeä väliin, vaikka hukata voimmekin aikaa mielin määrin.

Elämämme pituutta emme pysty lisäämään pätkän vertaa. Meille on annettu jokaiselle tietty aikaraja, jota emme voi ylittää. Kiusallisen usein joudumme kuitenkin toteamaan, että "omaperäisellä" elämäntyylillään ihminen voi tuon rajan kyllä roimasti alittaa...

Natsien keskitysleirillä surmatun teologin Dietrich Bonhoefferin, virsikirjamme virren 600 kirjoittajan, mukaan Elämän tarkoitus on rakkaudessa kasvaminen ja valmistautuminen iankaikkista elämää varten. Tuo ajatus on minulle rakas. Hautajaisissa olen käyttänyt sitä kerran jos toisenkin.

Matkalaukut valmiina. Suunta selvillä. Mieli korkealla.

30. paastopäivä: IHMINEN PIILOSSA, JUMALA ETSII!

Hyvä lukija.

Nyt esillä olevat tekstit ovat paastoon liittyviä ja paastoamisesta inspiraationsa saaneita ajatuksiani, mietteitäni, Ahaa-elämyksiäni. Jaan ne mielelläni kanssasi.

Kyse ei siis ole mielipiteistä tai saarnaamisesta. Mielipiteillä tarkoitan jonkinlaista jääräpäistä, ehdottomasti lukkoonlyötyä perusasennetta joitakin asioita kohtaan tyyliin: Jos minun mielipiteeni ja tosiasiat ovat ristiriidassa keskenään, niin sen pahempi tosiasioille! Saarnaamisen perusidea taas on: Hoc dixit Domini, näin sanoo Herra. Siinä ei siis ole edes sijaa ihmisten mielipiteille. "Minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne", sanoo - arvatkaahan, kuka?

Olen tuonut esiin joitakin lempiajatuksiani, siis sellaisia, joihin palaan mielelläni yhä uudelleen ja jotka antavat minulle voimaa kestää. Useimmat tässä esitetyt ajatukset ovat kuitenkin niin tuoreita, että ensi kertaa laitan niitä mihinkään esille. Ne ovat vapaasti jatkojalostettavissa. Tarkoitan kehittäjillä itseäni ja lukijoitani. Tähän mennessä yksi ainoa lukija, Erik Tuntematon, on suostunut kulkemaan kanssani tätä paastomatkaa. Mutta tästä voisi todeta, ettei se määrä, vaan se laatu...

Nykyään puhutaan paljon avautumisesta. Usein kyse on jonkun pikkujulkkiksen sanomisista ja tekemisistä. Näitä "tietoja" keltainen lehdistö lypsää julkimoilta kuin liukuhihnalta.

Itse käytän avautumis-termiä toisella tavalla. Kyse on avautumisesta Jumalan todellisuudelle. Usein puhutaan siitä, miten Jumalaa tulee etsiä. Ei Jumala kuitenkaan kateissa ole, vaan me ihmiset, me olemme usein aivan pihalla, hukassa, eksyksissä. Jumala on aina läsnä ja lähellä, riippumatta siitä, koemmeko me niin vai emme.

Jumala etsii meitä. Meidän tehtävämme on tulla löydetyksi. Tämän tähden ihmisen tulee avautua, suorastaan antautua: Nyt en tee mitään, nyt en halua mitään, nyt en kaipaa mitään, nyt en toivo mitään. Kaikki aistit ovat avoinna, mieli on avoinna. Olen rentoutunut, silti samaan aikaan valpas.

Luovuttuani kaikesta vastarinnastani Jumalaa kohtaan lakkaan taistelemasta hänen tahtoaan vastaan, sanomasta EI. Mietiskellessäni näitä asioita tunnen syvää kehotusta toistaa yhä uudelleen: KYLLÄ, Isä! Mitään tämän syvempää ja mielekkäämpää en voi sanoa Jumalalleni.

Herra.
Suo minun olla
sinun yhteydessäsi.
Siinä kaikki,
mitä tarvitsen
aikaa ja ikuisuutta varten.

29. paastopäivä: KUOLEMAN MUISTAMISESTA

Memento mori.
Muista kuolemaasi.

Elämä on kuin heprealainen kirja.
Sitä luetaan
meikäläisittäin katsottuna
lopusta alkuun.

Loppu hyvä, kaikki hyvin.

Minulla oli lapsena
tapana lukea ensimmäiseksi
kirjan loppu.
Jos se oli hyvä, aloin lukea alusta.
Jos loppu oli mielestäni huono, kirja jäi lukematta.

Autuas loppu. Hyvä loppu.
Miksi meidän pitäisi kuolemaamme meditoida?

Keskiajalla opetettiin,
että ihmisen pitäisi käyttää yksi tunti päivästä
kuoleman mietiskelyyn.
Kun pidämme kuoleman tosiasian mielessämme,
ikään kuin olennaisena osana elämäämme,
opimme käyttämään jäljellä olevan elinaikamme
paremmin.

Paremmin?

Palvellaksemme Jumalaa uskossa ja
lähimmäisiämme rakkaudessa!

Työni puolesta olen tottunut hautajaisiin,
ne eivät minua pelota.
Mutta itse kuolemaan ja kuolemiseen
en ole tottunut, siitä ei ole tullut rutiinia.

Ja sittenkin:
Monta kertaa vanhenemista,
heikkenemistä,
hidasta hiipumista
on katkerampaa katsella
kuin kuolemaa silmästä silmään.

Nuorempana saatoin kuvitella itseni
korvaamattomaksi.
Enää en ajattele niin.
En ole pitkään aikaan ajatellut siten.

Piiri pieni pyörii
hyvin
ilman minuakin,
vaikka en enää olisikaan
työpaikallani
tai muulla vartiopaikallani
koko ajan asioista huolehtimassa.

Niinpä niin:
HUOLEHTIMASSA.
Siis hosumassa ja hätäilemässä.

Sadan vuoden päästä kaikki on ihan toisin.

Aikanaan koko maapallokin
kaikkine ihmisten aikaansaannoksineen
tuhoutuu.
Eipä kannattane katoavaisista asioista
niin hirveästi huolehtia?
Kullekin päivälle riittää
oma murheensa.

On hyvä muistaa
taivaan lintuja!

Kuoleman muistaminen
irrottaa meidät
tämän maailman
tekotärkeistä puuhasteluista.

Kisko sinäkin ajatuksesi irti
maanpäällisistä
päästäksesi ajattelemaan
olennaisia
eli ikuisia ajatuksia.

28. paastopäivä: JOKA AAMU ON PUURO UUS!

Neljään viikkoon en ole mässyttänyt karkkia. Eilen jätin kaiken makean syömisen pois. Mutta olen minä sentään jotakin mässyttänyt, ja vieläpä aivan jokaikisenä paastopäivän aamuna. Kyse on aamupuurosta.

Ennen saatoin leikkisästi sanoa, että olen puuron ystävä eikä minulla ole tapana syödä ystäviäni. Nyt, kun minusta on tullut puuron vihollinen, lapioin sitä leipäläpeeni suurella ruokahalulla, jos tällainen svetisistinen ilmaisu sallitaan.

LEIPÄLÄPI! Niinpä niin. Toki LeipäPapilla leipäläpi on! Eli siis suu. Ja puuron LISÄKSI tuosta lävestä hulahtaa läpi AINA myös kaksi makkaravoileipäpalasta. Vaimo ja tytär siitä jurnuttavat, että liikaa kaloreita, liikaa kaloreita, kyllä pelkkä puuro riittää, kyllä pelkkä puuro riittää.

Eikä riitä. LEIPÄ miehen tiellä pitää! Minulla on ihan vanhanmalliset ravintosuositukset mielessäni. Ne lienevät samalta ajalta kuin slogan: "Aamulla ja illalla / harjaan hampaat huolella. /Puhtaat hampaat / raikas suu / HammasPeikko lannistuu!" Ja niiden ohjeitten mukaan AAMUATERIA ON PÄIVÄN TÄRKEIN ATERIA. AAMEN. ( Aamen tässä yhteydessä on kirjoittajan oma vahvistus kyseiselle uskontunnustukselle).

Leipäpappi-sanalla on kolkko kaiku. Se viitannee tyyppiin, joka on valinnut uransa vain oman henkensä pitimiksi eikä juurikaan innostu käsitteestä Sielujen pelastus. Ehkä hänestä kuitenkin on ihan lystiä pukeutua papiksi ja olla huijarisaarnaaja. Viran puolesta hän heittää ulkokohtaisesti keikkaa, koska muuten ei tipu liksaa.

Kielenvastaisesti minä kirjoitan isolla Leivän ja Papin, sillä kyse on arvonimestä: LeipäPappi. Voisin ihan hyvin kuvitella jakavani köyhille ihmisille leipää jossakin leipäjonossa. Se ei kuitenkaan ole varsinainen kutsumukseni. Jakamani leipä on Elämän Leipää, Jumalan Sanaa. Mutta leipäpappikin olen sikäli, että saan leipäni toimimalla Jumalan Valtakunnan agenttina.

Kolme vuosikymmentä saarnattuani en koe saarnanneeni itseäni tyhjiin. Nykyään vain nautin enemmän saarnantekoprosessista kuin itse saarnaamisesta. Tätä nykyä koen messun huippukohdaksi ehtoollisen jakamisen. Eritoten leivän jakamisen.

Heikkoina hetkinäni olen pohtinut, joko minun tulisi jatkaa matkaani ja tehdä jotakin aivan muuta. Sitten seison taas alttarilla ja näen, miten seurakuntalaiset tulevat lähemmäksi, polvistuvat alttarin ääreen, painavat päänsä alas, ristivät kätensä ja jäävät odottamaan. Joku näyttää hymyilevän ylimaallisen onnellisena, jonkun silmäkulma on kostunut. Valtaosa joukosta on hyvin keskittynyttä. Siinä he ovat, osa minulle tuntemattomia, suuri osa eri yhteyksistä tuttuja. Kaikki siinä Herraansa kohtaamassa.

On kai aivan tarpeetonta sanoa, että tilanne on liikuttava. Joka kerran sydämeni sulaa näitten ihmisten edessä ja Kristuksen silmien alla. Olen kuulevinani äänen, joka sanoo minulle: Hannu, sinun paikkasi on tässä, näitten ihmisten paimenena.

Näin kuluu vuosi toisensa jälkeen, vuosikymmenetkin. Olen tässä, vielä tässä. Olenko tässä loppuun asti, Herra? Kerro minulle, osoita tiesi, jota minun pitää kulkea!

Joka aamu on puuro uus.
Hannu huttua keittää,
mielellänsä kielellänsä hämmentää,
antaa tuolle, antaa tuolle, antaa tuolle...

LUKIJAT: NYT PITÄISI KOMMENTOINNIN ONNISTUA ILMAN REKISTERÖINTIÄ! KOKEILKAAHAN!

Niinhän siinä tietysti kävi, että omasta syystäni, omasta suuresta syystäni johtuen vain kaksi ihmistä on kommentoinut tekstejäni. He ovat urheasti viitsineet rekisteröityä.

Myönnän mokanneeni !

Mutta nyt pitäisi tilanteen muuttua.

Eli, ystävät ja kylän miehet:
NYT KESKUSTELEMAAN, HURAA!!!
Iskekää säälittä kiinni myös vanhoihin juttuihin...
:-)

27. paastopäivä: OMAN SÄDEKEHÄN KIILLOTUSTA

VAROITUKSEN SANA: Alla olevaa tekstiä ei ole tarkoitettu heikkohermoisille,
mutta kylläkin huonovatsaisille!!!


Eilisessä tekstissäni himmensin Marian sädekehää. Tänään on Lutherin vuoro.

Lutherin yhteydessä puhutaan ns. Tornikokemuksesta. Se oli hetki, jolloin monella tavalla vaivattu mies valaistui. Hän ymmärsi: Pelastus tulee yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden.

Me tiedämme, että Lutherilla oli huono vatsa. Niinpä hän vietti suhteellisen pitkiä aikoja huussissa. Lukienkin, kenties? Sekä tyylitajun että hygienian kannalta katsottuna on tietysti viisaampaa puhua tornikokemuksesta kuin esim. vessakokemuksesta, vaikka hyyskät monta kertaa ovat niitä ainoita paikkoja, joissa ihminen tänä päivänä saa olla hetken rauhassa. Miksi tämä sama ei siis koskisi aivan yhtä hyvin myös keskiaikaa?

En tässä vähättele Lutherin oivallusta millään tavalla, olenhan itsekin luterilainen, mitä nyt vähän jään mietiskelemään Ahaa-elämyksen tapahtumapaikkaa. Haluan lähinnä laulaa Oodin Hotelli Helpotukselle, joka on tärkeä paikka meille kaikille. Ajatelkaahan, mitä kaikkea rekvisiittaa ihmiset kokoavat seurakseen käydessään Siellä, Missä Keisaritkin Käyvät yksin: Leluja, kirjoja, lehtiä, radioita, kännyköitä, peilejä, hajusteita, kynttilöitä. Landella Puuceitten seinät on vuorattu lehdistä leikatuin kuvin ja kartoin, parhaissa paikoissa on mukavuuslaitoksen varusteena jopa lämmitettävä istuinrengas...

Asian käsittelyä olisi voinut jatkaa pitempäänkin, onhan kyse aivan luonnollisesta ja arkisesta askareesta, mutta jääköön tällä haavaa tähän. Sen sijaan tahdon kertoa sinulle, rakas blogini, että minullakin oli eilen varsinainen tornikokemus. Mutta kun en silloin sattunut olemaan omassa tornissani - eli kotonani entisessä lastenhuoneessa, nykyisessä kotitoimistossani - en voi kutsua kokemustani tällä nimellä. Nyt lukija aavistelee, että olin vissiin veskissä, mutta siinä lukija erehtyy. Olin näet kuntosalin pukuhuoneessa.

Olin ollut ohjatulla Power-tunnilla, jossa nostellaan hiki hatussa rautaa. Ne tunnit ovat kuin armeijan sulkeiset: Tanko pura ja kokoa, lisää painoa, vähennä painoa, työnnä, kierrä, käännä ja väännä. Ja vielä vähän, hyvin menee...

Istuin saunan jälkeen pukuhuoneen penkillä nauttien palautumisjuomaa. Äkkiä kaikki melu ympäriltäni hälveni, jokin kaakeleitakin kirkkaampi valkoinen ympäröi minut, mieleni ei harhaillut vaan oli aivan levollinen. Hyvänolontunne lisääntyi entisestään. Ajattelin perhettäni, läheisiäni, työtäni, elämääni. Kaikessa sama rauha ja levollisuus: Jumala on läsnä. Tuli moikkaamaan minua sinne pukuhuoneeseen - tai ties missä me silloin hetken aikaa olimme, vaikka / kun minä en aamulla mennyt moikkaamaan häntä kirkkoon.

Levollisessa, läsnäolevassa, haltioituneessakin kokemuksessani oli jotakin samaa kuin Jörg Zinkillä, kun hän rukoili:

Ei minun tarvitse puhua, että kuulisit,
ei luetella, mitä minulta puuttuu,
ei muistuttaa sinua eikä kertoa,
mitä maailmassa tapahtuu
ja mihin tarvitsemme apuasi.

En tahdo paeta enkä karttaa ihmisiä,
en vihata melua enkä rauhattomuutta.
Mutta tahdon ottaa ne mukaani hiljaisuuteen
ja olla valmiina sinua varten.

26. paastopäivä: IHMINEN ON NOLLA, JEESUS ON YKKÖNEN!

"En tiedä koko Raamatusta mitään muuta kohtaa, joka niin hyvin sopisi tähän kuin tämän korkeasti siunatun Jumalan äidin pyhän laulun, joka on kaikkien niiden, jotka tahtovat hyvin hallita ja olla hyviä ja viisaita herroja, hyvä opetella ja muistaa. Hän laulaa siinä toden totta kaikkein suloisimmin Jumalan pelosta ja siitä, millainen Herra hän on, varsinkin millaisia tekoja hän on tehnyt sekä ylhäisten että alhaisten keskuudessa. Kuunnelkoon joku toinen huoraansa, joka laulaa maallista laulua; tätä siveää neitsyttä kuuntelee halukkaasti ruhtinas ja herra, jolle hän laulaa hengellisen, puhtaan, hyödyllisen laulun".

Kukas se tässä mahtaa olla äänessä? Otetaan vielä toinen näyte:

"Se ei ole myöskään huono tapa, että tätä laulua lauletaan kaikissa kirkoissa joka päivä vesperissä, lisäksi erittäin sopivasti ennen muita lauluja. Tämä suloinen Jumalan äiti suokoon minulle sellaisen hengen, että se voisi selittää tämän hänen laulunsa hyödyllisesti ja perusteellisesti, niin että Teidän Ruhtinaallinen Korkeutenne ja me kaikki saisimme siitä ymmärrystä ja taitoa elää nuhteettomasti ja sitten iankaikkisesa elämässä ylistää ja laula tätä ikuista Kiitosvirttä: siihen auttakoon meitä Jumala. Amen".

Näin kirjoittaa korkea-arvoiselle ja jalosukuiselle ruhtinaalle ja herralle, Herra Johann Friedrichille, Saksin Herttualle, Thûringenin Maakreiville ja Meissenin Rajakreiville, Armolliselle Herralleen ja Suojelijalleen Marian kiitosvirren (Magnificat) esipuheessa - TT Martti Luther!

Ensimmäinen Marianpäivänsaarnani oli kolme vuosikymmentä sitten pienoinen katastrofi. Olin omasta mielestäni keksinyt hyvän havaintoesimerkin puheeseeni: Meillä on tapana nähdä jonkinlainen sädekehä arvostamiemme ihmisten pään päällä. Mutta kun Jumala katsoo alas korkeuksistaan, hän näkee vain nollan! Satikutia tuosta oivalluksesta tuli niin seurakuntalaisilta kuin työtovereiltakin...

Lainaan Lutheria: "Ollakseen kelvollinen Jumalan äidiksi Marian täytyi olla nainen, neitsyt ja Juudan sukuun kuuluva sekä uskoa enkelin sanoma. Hänen täytyi olla sellainen kuin Sanassa oli hänestä sanottu. Aivan niin kuin puulla ei ollut muuta ansiota eikä arvoa kuin että se kelpasi ristiksi ja että Jumala oli sen siihen määrännyt, niin ei Mariakaan ollut millään muulla tavoin tämän äitiyden arvoinen kuin että hän oli siihen kelvollinen ja määrätty".

Marian palvonnan Luther kieltää tomerasti: "...on todellakin tarpeen asettaa jokin raja, ettei mentäisi liian pitkälle, kuten nimitettäessä häntä taivaan kuningattareksi. Se on kylläkin totta, mutta hän ei silti ole jumalatar, joka voisi antaa jotakin tai auttaa, niin kuin monet arvelevat rukoillen häntä enemmän kuin Jumalaa ja turvautuen häneen. Hän ei anna mitään, vaan yksin Jumala".

Ota tämänpäiväiseksi pohdiskelutekstiksesi tämä Lutherin sana: "Katso,
Jumalan ensimmäinen armotyö on, että
hän antaa laupeutensa kaikille,
jotka mielellään luopuvat
omasta mielipiteestään,
oikeudestaan,
viisaudestaan ja
kaikista henkisistä lahjoista ja
pysyvät vapaaehtoisesti hengessään köyhinä".

Nolla tarkoittaa: Ei mitään. Kerro minulle, lukijani, mikä teki Sädekehä versus nolla -ajatuksestani niin epäkelvon, että ihmiset siitä loukkaantuivat? Tomua ja tuhkaa me olemme kaikki ihmiset, koko sakki: Maasta otettuja, maahan jälleen palaavia.

Maan tomu viittaa siihen, että meidät ihmiset on rakennettu suhteellisen halvoista raaka-aineista. Siinä ei siis ole paljon kehumista kellään! Ilman Jumalan meihin puhaltamaa henkeä me jäisimme sinne maan rakoon lopullisesti. Mutta nytpä Jumala onkin päättänyt kutsua sielumme luokseen. Emmekä me minään henkinä taivaalla haahuile, vaan meillä on taivaassa jonkinlainen kirkastettu ruumis: Silloin emme ole enää köyhiä sen enempää kuin kipeitäkään, mutta silti meidän persoonamme on jotenkin kuviossa mukana niin, että me tunnistamme niin itsemme kuin toinen toisemmekin.

Kliffaa, hei!
:-)

25. paastopäivä: AIKAMME KUOLEMANSYNNIT

Olen aina pitänyt Olli Valtosen tavasta käsitellä teologisia kysymyksiä. Hänen kirjansa ovat kiinnostavia, samoin hänen tekstinsä Askel-lehdessä. Uusin A-juttu on saanut otsikon Pimeyden kiusaus. Referoin tässä joitakin ydinajatuksia lukijalle(kin) pohdiskeltavaksi:

- Elämään kuuluu sekä ilahduttava että kauhea. Mutta me haluaisimme, että meidän elämäämme kuuluisi vain se ilahduttava. Kun elämään kuuluva kauheus saapuu, me lamaannumme. Eihän tässä näin pitänyt käydä. herrajumala, maailmahan on sysipimeä. Siksi maailmamme on täynnä ihmisiä, jotka eivät enää jaksa uskoa hyvyyteen.

- Maailman negatiivisuus, epäoikeudenmukaisuus ja kaikki kauhea on synnyttänyt uuden maailmankatsomuksen: nihilismin maailmankatsomuksen. Siinä hyvyys on kadotettu. Oleminen on tyhjä ja mieletön. Elämän ilahduttavuus ja rakastettavuus on vaakalaudalla.

- Usko hyvyyteen ja rakkauteen tuntuvat huonojen uutisten maailmassa epärehelliseltä. Yhä useampi sanoo, että on vaikea uskoa Jumalan rakkauteen kaiken kaaoksen keskellä.

- Pimeys on salakavalasti voittamassa tilaa valolta. Pimeyden kiusaus kuiskuttaa: Hyvyys on petosta, harhaa.

- Meidän aikamme kuolemansynnit ovat nihilismi (arvojen kieltäminen) ja kyynisyys (välinpitämättömyys ja kylmyys). Me kristityt emme saa antaa periksi sellaiselle, mikä laimentaa, latistaa ja pimittää oikeaa kuvaa Jumalasta. Jos menettää uskonsa hyvyyteen ja rakkauteen, kadottaa samalla elämältään pohjan. Silloin jäljellä on vain ei-minkään kokemus ja kuolema.

- Kumarrammeko me pimeyttä vai valoa, kuolemaa vai elämää? Kaikkien ihmisten elämään kuuluu oma pimeyden hetkensä. Mutta kilvoittelu on sitä, ettei anna sen viedä mukanaan!

- Miksi hyvyyteen ja rakkauteen uskovan pitää aina perustella näkemyksensä, mutta pimeyden vaihtoehdon kannattajan ei?

- Sekä hyvyys että pahuus ovat mysteereitä. Paha on selittämätön. Kärsimys on selittämätön. Ja ne pysyvät salaisuuksina. Mutta jos Jumalan salaisuus katoaa - ihmisen salaisuus häviää samalla.

- Professori Tuomo Mannermaan sanoin: "Uskon harjoittaminen on sitä, että vaikka maailma sataisi perkeleitä - itse ei koskaan luopuisi siitä, että hyvyyttä on!"

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Nyt olen blogannut neljä viikkoa putkeen, kolme vielä jäljellä. Makeispaasto on pitänyt hyvin. Huomenna tulee haastetta lisää, kun KAIKKI makea on tarkoitus jättää pois.

Olen saanut lukijoiltani viestejä, että kommentointi on todellakin tehty ihan hirveänkauheankamalan vaikeaksi. Tarvitaan tunnuksia ja kirjautumisia ja...
Kukahan osaisi neuvoa minua tässä jutussa? Haluaisin ihan oikeasti päästä keskustelemaan näistä asioista toisten kanssa.

Missä olet, Erik? Tule apuun!

24. paastopäivä: JUMALASUHDE LAUTASELLA

Vantaan seurakuntien lehdessä Vantaan Laurissa (nro 8) haastateltiin FT Anne Puurosta, joka on kulttuurintutkija. Ohessa keskeisiä poimintoja Jumalasuhde lautasella-jutusta:

Terveysuskonnosta: Osa terveysuskontoa on laihdutuspuhe, jota varsinkin naistenlehdet harrastavat ja ruokkivat. Normiruumis - siis sellainen, jota jokaisen tulisi tavoitella - on laiha. Jos joku ei sellaista omista eikä edes avoimesti tunnu sellaista tavoittelevan eli ei laihduta tai harrasta aktiivisesti liikuntaa, hän on terveysuskonnon harjoittajien silmissä kuriton. Ylipainon ajatellaan kertovan tahdonvoiman ja itsekurin puutteesta.

Suorittamisesta: Kunnon ihminen on suorittava ja menestyvä. Ja menestys on kytköksissä laihaan ja trimmattuun kauneusihanteeseen. "Löysät pois" kuvaa hyvin sitä, mitä tavoitellaan niin ruumiinkulttuurin kuin työelämän tasolla.

Marttyyriudesta: Keskiajan naismystikoilla ja nykyajan anorektikoilla yhteistä on itsen rankaiseminen. Sen merkitys on kuitenkin ihan erilainen. Mystikot pyrkivät askeesilla yhteyteen Jumalan kanssa. Ruumista halveksimalla saavutettiin siis ihanteena ollut henkinen yhteys. Nykypäivän anorektikoilla on aivan eri ihanteet.

Herkuttelusta: Jos nykyään herkutellaan, se on täytynyt jotenkin ansaita tai se täytyy myöhemmin katuen kuluttaa pois. Keskiajan ihmiselle paastonjälkeinen herkuttelu oli kiitosta: Jumala on ollut hyvä ja antanut runsaasti. Uskoa siis elettiin todeksi myös pitopöydässä.

Lopuksi Puuronen kantaa syystäkin huolta nykysuomalaisten ruokailutottumuksista: Nykyperheen ruokapöydästä tuntuu kadonneen niin kiitollisuus, ruuan arvostus kuin yhteisöllisyyskin.

Viisaita sanoja, vai mitä? Terveysuskonto on mitä totisinta totta tänä päivänä, fanaattisimmassa muodossaan se ilmenee suoranaisena terveysterrorina. Anoreksian ohella bulimia on myös iso ongelma, josta anorektikoita tutkinut Puuronen olisi toki voinut mainita.

Jo lapsena opin, että 11. käsky kuuluu: Älä syö yksin! Tuolloin tarkoitettiin sitä, että jos minulla oli vaikkapa pieni karamelliaski, niin minun piti tarjota siitä myös muille. Vanhempana olen huomannut, miten sosiaalinen tapahtuma yhdessä ruokaileminen todella on. Juuri SYÖMÄÄNHÄN me ystävien kanssa kokoonnumme. Viisautta on afrikkalainen sanaonta, jonka mukaan yksinään syövä ihminen ei saa vatsaansa koskaan täyteen. Eipä tietenkään, kun ei voi syödä itseään paremmassa seurassa!

Niin siunattu asia kuin mikroaaltouuni olikin, niin - ainakin minun mielestäni - se tuhosi lopullisesti käsitteen Perheen yhteinen ruokahetki. On aivan liian helppoa mikrota itselleen oma annos milloin vain. Harvoin kuuluu enää lapsuudestani niin tuttu kutsu:"Syöööömäääään, ruoka on jo pöydässä!"

PS: Samalla sivulla kainalojuttuna oli Kieltoja ja paastoja-otsakkeen alla vertailu kristinuskon, juutalaisuuden, islamin ja hindulaisuuden uskonnollisista ruokailutavoista.

23. paastopäivä: MUUTOS ON VÄLTTÄMÄTÖN!

Tänään ilmestyneen Kotimaa-lehden yleisönosastossa Ulf Särs kirjoitti kestävän elämäntavan yhteisöistä. Hän muistutti siitä, mitä milanolainen piispa Ambrosius jo 300-luvulla sanoi: "Maa ei tunne rikkaita, vain köyhiä, joita se ruokkii. Kun annamme köyhälle, emme anna omastamme, vaan annamme hänelle takaisin osan siitä, mitä hänelle kuuluu."

"Alkukirkon askeettien tärkeimpiä tavoitteita oli paeta ympäröivän yhteiskunnan ahneutta. Siksi paasto oli heille tärkeä. Yhteiskuntamme kulutus- ja kasvukulttuuri on niin vahva kollektiivinen synti, että yksityisen ihmisen pitäisi olla melkein pyhimys, jotta pystyisi irtautumaan siitä. Jokainen voi silti ottaa pieniä askeleita, kuten Reilu kauppa, kasvissyönti tai kierrätys."

Lopuksi Särs peräänkuuluttaa seurakuntiin muodostettavia yksinkertaisen, solidaarisen ja ekologisesti kestäviä elämäntavan yhteisöjä. Poliittisen muutoksen aikaansaamiseksi rikkaiden tulisi näyttää esimerkkiä vähentämällä kulutusta.

Kyse ei ole mistään seitsemän viikon pituisesta köyhäilyharjoituksesta, vaan välttämättömästä elämäntapojen muutoksesta. Emme saa kuluttaa yli luonnon kestokyvyn emmekä saa kuluttaa liian suurta osaa ihmiskunnan varoista.

LeipäPappina minua aina vain jaksaa puhutella Jeesuksen opetus yhteisestä leivästä Isä meidän-rukouksessa: Kuvitellaan, että koko maailmalle on annettu yksi ainoa leipä yhteisesti. Silti me rikkaat 1/3 maailman väestöstä syömme leivän, 1/3 saa murut ja 1/3 jää ilman. Suuret kansainvaellukset lienevät vielä edessäpäin, kun osattomat saavat kuulla, että kaikkialla maapallolla ihmiset eivät joudukaan menemään nukkumaan tyhjin vatsoin. He tulevat vaatimaan meiltä: "Antakaa meillekin sitä yhteistä jokapäiväistä leipäämme!"

Eräässä Sacri Ludi-kirkkodraamaryhmän esittämässä näytelmässä on vaikuttava kohtaus, jossa rikkaat yrittävät tehdä jotakin kolmannen maailman köyhien hyväksi. Yksi näyttelijöistä nousee tuolille, laittaa kätensä äänitorveksi suunsa eteen ja huutaa kaukaisuuteen: "Veljet, me AJATTELEMME teitä!"

22. paastopäivä: KAIKKI TAI EI MITÄÄN!

Kuten blogin alussa kerroin, sain käsiini Sakari Lehmuskallion 20 vuotta sitten toimittaman kirjasen Seitsemän vapaata viikkoa. Opuksen alaotsikko kuuluu: Mahdollisuus paastonajaksi.

Tässä ei tarkoiteta seitsemän viikon loma-aikaa, mikä sinänsä olisi ihan mielenkiintoinen kokemus sekin. Saksalaisen esikuvan mukaan kyse on ajatuksesta "Sieben Wochen Ohne". Vaan käännäpä tuo sananmukaisesti suomeksi (7 viikkoa ilman), niin ihmisethän kuvittelisivat, että kyse on vain ja ainoastaan pakkoon perustuvasta selibaattilupauksesta.

Lehmuskallio kertoo itse, että hänen tarkoituksenaan oli v. 1988 hoitaa suuri paasto siten, että hän kulkisi työmatkat auton sijasta julkisilla kulkuvälineillä ja jättäisi karamellien mussutuksen väliin.

Itselläni ei ole autoa, joten julkinen liikenne on ainoa kyseeseen tuleva mahdollisuuteni työmatkailuun. Ja hyvä niin. Mutta karkkinälässä Lehmuskallio tuntuu peitonneen meikäläisen mennen tullen. Hän todistaa itse:

"Kerroin parissa paikassa, mitä on meneillään. Makeisista minua pilkattiin. Iso mies ja tuollaisen helpon ja naurettavan asian oli listaan laittanut. Eivät tienneet, mitä makeiset minulle ovat. Saatoin työntää niitä kädet tahmassa suun täyteen, suklaata ja lakritsia, erityisesti englantilaisia lakritsikonvehteja, lontoonrakeita, suklaakonvehteja, tummaa suklaata, pähkinäsuklaata, vaaleaa suklaata, niin että vatsa venyi ja olo oli kuin sokerihumalassa ja ainakin huonohuonohuono omatunto paljosta karkinsyömisestä. Kaapissa oli aina pieni varasto, joskus isokin. Itse asiassa pystyin aika hyvin olemaan ilman. En syönyt koko aikana yhtään makeista. Mutta jäätelöä - sehän ei ole makeinen. Isoja, hillolla katettuja annoksia. Ymmärrän hyvin, että tämä oli laillista kiertoa: makean nälkääni en saanut voitettua. En pystynyt. Oli liian helppo antaa kiertotyielle periksi."

Näin siis todisti veli Lehmuskallio.

Minä olin juuri hankkinut oman varaston lakuja, kun tytär ehdotti namilakkoa. Makuuhuoneen komeroon jemmasin aarteeni, kokonaisen laatikollisen (siis 2,2 kg) lakuremmejä. Minun oli tarkoitus laskiaistiistaina viedä ne mukanani Ressuun ja jaella ne kaikki pois vastaantuleville opettajille ja oppilaille. Tuon aamun lähdöstä tuli kuitenkin niin vauhdikas, että muistin lakut vasta kun näin junan jo tulevan.

Kenellekään en sitten hiiskunut lakuista. Pyhästi olin päättänyt, että niihin en koske koko paaston aikana. Enkä ole koskenutkaan. Etenkään, kun vaimo löysi jemmani ja piilotti aarteen uudelleen jonnekin. Se oli sinänsä ihan hyvä asia, mutta kun minä yhä tunnen lakun tuoksun iltaisin makkarissa. Kerran olin tunnistavinani tuoksun jopa kylpyhuoneessa tuuletusventtiilin alla.

Ovatko aistini herkistyneet vai kiusaako minua vain oma himoni?

Lehmuskallion todistus oli kuitenkin sen verran koskettava, että minun on siitä otettava opikseni. Ja samalla tunnustettava, että tyttäreni oli oikeassa: Taistelussa makeanhimoa vastaan ei saa antaa itselleen myönnytyksiä. Tulevana viikonloppuna on vielä elettävä viran puolesta makeaa juhlaelämää, mutta sitten tukitaan loputkin kiertotiet:
Ei mitään makeaa tälle papille ennen pääsiäistä. Upeaa olisi, jos ei sen jälkeenkään. Tai ainakin vähemmässä määrin. Mutta mennään nyt päivä kerrallaan...